Olen suunnitellut vuosia teettäväni digikuvista paperiversioita. Kuten melkein kaiken muunkin, sain toteutettua tämän tavoitteen mielettömässä kiireessä hosuen monta vuotta myöhemmin. Voi sitä onnea, kun postiluukusta tupsahti muutama sata valokuvaa kuluneen vuoden ajalta.
Muistot tulvivat mieleeni ja kiherrän innostuneena. Vaikka kuvien läpi kahlaaminen oli tuskastuttavaa, kuvia on tuhansia ja taas tuhansia, olen iloinen, että pidän kuvaamista tärkeänä. Välillä tulee otettua kuvinakin ihan hienoja teoksia, mutta tärkeämpää on tallentuneet muistinlaukaisijat. Bettin ja minun yhteisiin vuosiin mahtuu monta retkeä, keikkaa, arjen askaretta, herkkää hetkeä ja räkättävää naurua.
Eikö vanhat ihmiset kerro, että pitkäaikaisen kumpanuuden tärkeimpiä puolia on jaetut muistot ja yhdessä eletty elämä? On vaikea eritellä, mitkä muistot ovat tärkeämpiä tai opettavaisempia kuin toiset. Elämä on hauras eikä viisas keskity elämän kurjuuteen tai ongelmiin vaan arvostaa saamaansa. Varmasti moni pitää minua kajahtaneena, kun selitän ylpeyttä puhkuen kissoistani tai koirastani, mutta en halua onneni olevan jotain, mitä tapahtui menneisyydessä vaan haluan sen olevan osa elämäntapaani. En kiitä onnestani yliluonnollisia voimia, ovat kovin kaukaisia, vaan elämäni ihmisiä ja eläimiä.
Valokuvat eivät kerro vain onnellisista ja hauskoista hetkistä vaan kamera on myös läsnä, kun suren tai pelkään menettäväni kaiken minulle tärkeän. Ne kuvat muistuttavat minua, että kivuliaat tunteet eivät ole vain kaukainen unohtuva muisto. Kipuni on osa minua. Elämässäni on monta surua, joita en halua unohtaa, koska unohtaminen kertoisi, että olen kadottanut syyt miksi joku asia on tärkeä. Ajan kanssa suru muuttaa muotoaan ja lakkaa olemasta niin kivuliasta. Joku kuva saattaa palauttaa minut haikeisiin tunnelmiin ja näen katseestani, että olen tehnyt kaikkeni kohdellakseni suruani oikein.
Surullisista kuvista teetin vain yhden. Seison siinä läheisessä metsässä lämpimänä syyspäivänä punainen villatakki päällä. En katso kameraa. Pystyn yhä tavoittamaan sen raa'an surullisen, nyyhkyttävän tunteen ja minut valtaa haikeus ja elämän ilo, olen kiitollinen pitkästä ajasta ennen suruani. Monesti suurta onnea seuraa vääjäämätön suuri suru. Olisi väärin onnea kohtaan katua, että altistui tilanteeseen, jossa voisi sattua. Kaikki loppuu aikanaan, mutta se ei ole syy olla elämättä.
Vaikka ajatukseni harhailivat yksinäisille ja pimeille laduille, haluan kuvittaa tekstini onnellisella muistolla. Betti halusi Haapamäen Höyryveturipuistoon syntymäpäivänään, joten teimme retken sinne. Pukeuduin nätiksi, koska Betti toivoi, että olisi nätti tyttö, jota kuvata veturien kanssa. Ehdottomasti sen vuoden onnellisin päivä.
