Moody tunes whistle in my ears

Häpeäkseni täytyy myöntää, etten ole juurikaan kuunnellut 13th Floor Elevatorsia, Austinissa Teksasissa vuonna 1965 perustettua psykedeelisen rockin pioneeria. Sen sijaan yhtyeen solisti Roky Erickson on sitäkin tutumpi ja herran levyt pyörivät säännöllisin väliajoin lautasellani. Roky on niittänyt enemmän kultti- kuin maailmanmainetta ja on surullisen kuuluisa esimerkki siitä kuinka psykedeelisillä huumeilla voi saada päänsä sekaisin muutamaksi vuosikymmeneksi. Aikoinaan Rokyn soolotuotantoa ei oikein ymmärretty. Sanoituksissa vilisi vampyyrit ja saatanat, eikä Rokyn sekoilu lehdistön edessä oikein auttanut asiaa. Kuitenkin musiikillisesti Roky on melko tyylipuhdasta rockia, jopa ihan kunnon rock'n'rollrallin saattaa tavata, kuten Don't shake me Lucifer.

Fanien onneksi Rokyn veli sai Rokyn huoltajuuden vuonna 2001, jonka jälkeen alkoi kuntoutuminen ja lopulta vuonna 2005 lavalle paluu. Vuonna 2007 Roky saapui Suomeen keikalle Ruisrockiin. Pakkohan sinne oli päästävä. Olihan se mahtavaa. Vaikka vanhat biisit tuntui vähän pökkelöiltä, se oli sivuseikka, sillä ilmassa oli taikaa ja uskolliset onnesta soikeat fanit vain riemuitsivat siitä, että eletään aikaa, jolloin voidaan vielä nähdä legendoja ja pioneereja lavalla. Roky palasi samaisen vuoden joulukuussa Tavastialle ja sinnekin oli siis mentävä. Soundit oli vähän niin ja näin enkä oikein tavoittanut samaa tunnelmaa kuin edellisellä kerralla. Ruisrockin keikassa oli ollut se aspekti, että kaikki ajatteli sen olevan todennäköisesti ainut kerta nähdä Roky keikalla Suomessa. Väärässä oltiin kaikki ja olo oli kuin comebackin comebackin jälkeen, vähän huijattu. Tavastialla Roky näyttäytyi enemmän sinä miehenä, joka hän on tänä päivänä. Rahastuksen karvas maku suussa ajattelin, että sentään olin paikalla tukemassa konkurssissa olevaa artistia.

Minun ja Rokyn tarinalla ei ole suinkaan surullista loppua vaan vuonna 2010 Roky julkaisi uuden soolon 14 vuoteen. Vähän jännitti kuunnella, mutta aivan suotta, levy oli loistava. True Love Cast Out All Evil - albumi ei ratsasta kulttimaineella vaan palaa Rokyn juurille Little Richardiin ja Bob Dylaniin synkällä autenttisella bluessoundilla. Tätä Rokya olisin valmis menemään kuuntelemaan uudestaan. Jälleen kerran tuli todistettua, että uudistuminen ei ole huono asia ja monesti se on aivan välttämätöntä. Nyt kuunnellessani uutta ja vanhaa Rokya, en voi kuin ihastella musiikista kuuluvaa neroutta. On mahtavaa, että Roky ei hautautunut yhdeksi Rock Ensyklopedian tekstiviestin mittaiseksi kappaleeksi historiaan vaan on saanut vuosikymmeniä myöhemmin sen arvostuksen, mikä hänelle kuuluu.

It's here, now.

En saa unta.

Jotenkin koko syksyn pimeys ja pienet huoleni saivat otsani kurttuun, mutta nähdessäni juuri kiteytyneiden lumihiutaleiden leijailevan levottomasti maahan, painoin nenäni ikkunaruutua vasten ennen, kun avasin oven. Lumi tuo tullessaan valon, kauneuden ja se lopettaa tämän lohduttoman vuodenajan. Ulkona kohotin kämmenet silmieni tasolle ja katsoin, kuinka pikkuruiset lumihiutaleet laskeutuivat lämpimälle hanskalleni sulaakseen heti pois. Lumi ei laskeutunut mihinkään, mutta sitä oli kaikkialla ilmassa. Alakuloni vaihtui riemuun ja sydämeni pakahtui ilman sen ihmeellisempää syytä.

Nyt nautin hetkellisen sisäisen kevään hedelmistä ollen väsynyt, mutta virkeä.

You've ruined me

Liian myöhään nautittu kahvi koitui yöunieni turmioksi ja inspiraation lähteeksi. Kuten ohessä näkyy, kuvasin kissoja. Varsinkin Bella - tiesin sen kauniiksi, kun näin siitä ensimmäisen suttuisen kännykkäkameralla otetun kuvan - on fotogeeninen ja ihastuttava kuvattava. Siinä missä Pikkusisko on rasittavan seurallinen ja mustavalkoisen värinsä vuoksi mahdoton kameralle, Bambi on sydämeni valittu ja arkuutensa vuoksi ujo kuvattava, on Bella käsissäni muovailuvahaa, joka merkityksessä. Sen lisäksi, että Bella odottaa ihmeellisissä poseerausasennoissa kärsivällisenä, se myös on uskomattoman kaunis eläin. Objektiivini löytää sen harmaasta pilkullisen viirullisesta turkista uskomattoman kauniita sävyjä. Kissan suoraan tuijottava katse on kohtalokas, eteerinen ja pureutuu katsojan takaraivoon. Sen katse hallitsee.

Kaikki kameran takana objektiivin rajauksen sisään järjestystä luoneet tietävät, että eläinten ja pienten lasten kuvaaminen on erittäin vaikeaa. Parasta olisi, jos omistaisi studion, missä eläimet saisivat viettää pitkiä aikoja, jotta kuvauksen hetkellä pylvään nokassa poseeraaminen täyslatingillinen valotehoa porottamassa olisi hyvä idea eikä tuomittu epäonnistumaan. Tämä nyt on utopiaa, kuten se, että intoutuisin koskaan hankkimaan laitteita egoni jatkoksi. Vaikka kyllä paremmat vehkeet houkuttaa. Kun kuvia on tihrustellut eri formaateissa tarpeeksi kauan, silmä harjaantuu ja näkee pikseleissä tai rastereissa asioita, joita peruslikinäköinen lomakuvaaja ei näe. Valotehoa ja tarkkuutta, niistä minä unelmoin. Vaikka kuvien jälkikäsittely saa lopputuloksesta 'ihan kivan', se saa saman pettymyksen aikaiseksi kuin samat sanat rakastajasi suusta, kun esittelet uutta maailman kauneinta mekkoasi. Eihän se riitä alkuunkaan, ei.

Elämä on priorisointia ja kompromisseja. Vai oliko se vain aikuisuus, lapsuuteen ja vanhuuteen en osaa noita sanoja liittää. Olen aina ajatellut, että visio ennen tekniikkaa, mutta mitä jos visio ei onnistu ilman tekniikkaa? Se on kuin sinfoniaorkesterin johtaminen peruskoulun musiikkitunnit tutkintona. Jotain vain on osattava, joitain apuvälineitä pitää olla käsillä, jotta saavutetaan tietty lopputulos. Toimin oman aikani teknisten saavutusten ja taloudellisen viitekehykseni sanelemana. Toistaiseksi erikoistuminen vaatii oravannahkoja enemmän kuin olen valmis vyötäni kiristämään. Kun oikein ajattelen asiaa, se on haave, ihan oikea unelma. Kai pointtini on, että into kuvata kärsii, kun on vain yksi 'ihan kiva' kamera ja siihen yksi 'ihan kiva' objektiivi. Joskus se innostaa mielikuvituksikkaisiin ratkaisuihin, kuten alla olevaan kuvaan. Pystytkö kuvittelemaan minut osoittamassa pöytävalolla naamaani ja pinnistämässä kameraa toisessa kädessä mahdollisimman kauas, jotta kasvoni mahtuisivat kuvaan? Tämäkin yksi uneton yö ja yksinäinen salainen riemun hetki.

Fun House

Luen sarjakuvia kuin iltapäivälehtiä, ahmimalla albumi kerrallaan siltä istumalta. Oma kokoelmani ei ole laaja, enkä ole tarkoituksella käyttänyt rahaa sarjakuviin. Lähikirjastossani on melko laaja valikoima, josta lainaan melko ennakkoluulottomasti kilokaupalla albumeja. Jos satun olemaan kotikonnuillani, voisin istua viikkokausia lukien sarjakuvia, sillä vanhempani ovat intohimoisia keräilijöitä hyvällä maulla varustettuna. Ehkä sarjakuva on kaikista painotuotteista puhuttelevin. En vähättele kirjoja, mutta kokonaisesteettisenä kokemuksena sarjakuva tyydyttää visuaalisen himoni. Parhaimmillaan hyvä kerronta yhdistettynä taidokkaaseen piirrosjälkeen saa minut hihkumaan innosta kuin kakara vesipuistossa.

Kun tulee ikää, kaikelle tapahtuu vääjäämätön inflaatio. Kun olin teini, rakastin David Eddingsin saagoja. Nykyään en pysty lukemaan niitä, saati tavoittamaan sitä tajunnan räjäyttävää kokemusta fantasiamaailmoista. Kokemuksen tuntu on yhä jäljellä, mutta lukemalla Eddingsiä en pysty sitä tavoittamaan. Ehkä sarjakuvien puolelta ilmeisimmän nykypettymyksen aiheuttaa Aku Ankat. Eivätkä ne Matt Groeningin Helvetistä-sarjakuvatkaan niin hyviä olleet. Aluksi olin liian nuori ymmärtääkseni niitä. Sitten minusta tuli liian vanha ja tajusin, etteivät ne nyt niin hauskoja ole. Naisen kanssa -sarjakuva-albumeja en ole vielä tohtinut avata ja ottaa selvää niiden huumorin kestävyydestä oman henkilökohtaisen huumoriaikasuhteen kanssa.

Välillä on pitkiä aikoja, jolloin en lue sarjakuvia, koska nyrpeästi totean, etten löydä mitään hyvää. Kyse ei ole tietysti siitä, etteikö hyviä olisi. Siellä ne odottavat vain löytymistä kirjaston laareissa tai vanhempieni seinän kokoisissa hyllyissä. Joskus hyvään törmää ruokakaupan lehtihyllyllä, kuten S-kaupoissa levityksessä ollut Hayao Miyazakin Tuulen Laakson Nausicaä, 7 osaa mielettömän upeaa piirrosjälkeä yhdistettynä uskomattoman mielikuvituksekkaaseen maailmaan yhdistettynä nerokkaaseen huumorilla ja yllättävillä juonenkäänteillä höystettyyn tarinaan. Parhaimmat sarjakuvat kestävät aikaa ja osaavat olla varttuneesta iästään huolimatta ajankohtaisia, kuten Tove Janssonin Muumit. Ehkä suurin lellikkini lapsuudestani tähän päivään on Frank Millerin Sin City, vaikka ihastelen Millerin kädenjälkeä ihan missä yhteydessä siihen törmäänkin.

Voisi kai sanoa, että pitkästä aikaa sarjakuva onnistui säväyttämään kunnolla. En aio kertoa Alison Bechdelin Hautuukodin (alkuperäiseltä nimeltä Fun House, typerä suomennos siis) juonta, koska näemmä en ole ainut, joka on hoksannut, että sarjakuva on hyvä. Mikä minua albumissa viehättää? Se, että se on omaelämäkerrallinen ja se paistaa siitä. Se, että piirtämiseen on panostettu ja piirrostyyliä on avainkohdissa muutettu siten, että huomaa niiden taustalla olevan oikeita valokuvia. Se, ettei sitä ole väritetty väreillä vaan mustan lisäksi on käytetty sinertävää harmaata. Se, ettei juoni ole suoraviivainen vaan siinä on paljon toisintoja menneisyydestä, ehkä eri näkökulmalla tai antaen lukijalle lisävihjeitä, jotta uuden tiedon valossa ruutu saa uusia syvempiä merkityksiä. Se, että siinä on paljon viittauksia kirjallisuuteen, eikä vain viitteitä vaan kirjallisuus on oleellinen osa juonen kehittymistä ja lomittumista. Se, että tarina sijoittuu minulle tuntemattomaan maailmaan ajallisesti ja sijainnillisesti, mutta silti yksityiskohtaisen kuvauksen perusteella pystyn tavoittamaan ja samaistumaan. Varsinaisesti gay-sarjakuva ei ole minun lempi genreni, mutta tarina on niin mukaansa tempaava ja hyvin rakennettu, ettei takakannessa luvattu lesbon kasvutarina tunnukaan enää albumin ilmeiseltä motiivilta lukemisen jälkeen. Tämä ehdottomasti kannustaa minua tutustumaan Bechdelin muuhun tuotantoon, vaikka sieltä löytyy niinkin laadukkaan niminen sarjakuva kuin Lepakkoelämää, minkä olen tähän asti sivuuttanut tylysti kirjastossa.