Olen viime aikoina pyrkinyt minimoimaan häiriötekijöitä. Kai voisi sanoa haitallista ainesta, vaikka sen kirjoittaminen tuntuukin hieman rumalta tempulta. Minulla on ollut pitkään tunne, että vietän liikaa aikaa sellaisten asioiden parissa, mitä en pidä tärkeinä. Asioiden, jotka saavat minut harmistumaan tai suorastaan järkyttävät mieltäni. Nuorempana pidin tiettyjen elämän kohokohtien saavuttamista oleellisena, mutta olen luopunut siitä ajattelusta. Kun vanhenen enkä ole vieläkään saavuttanut niitä, voin joko masentua tai muuttaa katsantokantaani.
Minusta tuntuu, että kerron näissä teksteissäni samaa tarinaa uudestaan, vaikkakin eri puolilta. Totuus on, että elämäni, ehkä muidenkin elämät, on tiettyä samojen tapahtumien toisintoa. Myös ajatukseni kiertävät ympyrää, palaan samoihin asioihin. Samat asiat vaivaavat. Samat asiat odottavat vastausta. Ehkä, jos kirjoitan kaiken ylös, saan muodostettua kokonaisuuden ja pystyn tekemään ratkaisuni: onko asia loppuunkäsitelty? Ehkä avainasemassa on eteenpäin pääseminen, eteneminen.
Pidän itseäni arkisena ihmisenä. En halua paljoa rahaa tai haaveile suuruuksia. Minulle tärkeitä asioita ovat kissani, koirani, mieheni, perheeni, muutama ystävä, käsityöt, valokuvaaminen, metsässä käyskentely ja ruoanlaitto. Kun saan laittaaa edellä oleviin asioihin mahdollisimman paljon aikaa, olen onnellinen. En ole oppinut nauttimaan näistä asioista mitenkään automaattisesti vaan olen opetellut siihen. Sain tänään metsässä ajatuksen. Sanotaan, että ihmiset sotkevat elinympäristöään, roskaavat, mutta metsässä valtava määrä tavaraa on viskottu hujan hajan sekaisin vailla mitään järjestystä. Tohtisin väittää, että luonto roskaa huomattavasti enemmän kuin ihmiset. Ihmiset myös siivoavat, luonto ei siivoa koskaan.
