Words slip away

Olen pohtinut valokuvaamista viime kuukausina paljon. Kiinnostukseni ei liity tekniseen perfektionismiin vaan sisältöön. Millainen on hyvä kuva? Mitä hyvä tarkoittaa? Mikä erottaa onnistuneen kuvan epäonnistuneesta? Miten vangita kuvaan tunnetta? Voiko katsojan kuvan aiheuttamia tunnereaktioita manipuloida?

Kuuntelen ystävieni tulkintoja valokuvista ja painan mieleeni näkemyksiä. Yllätyksekseni en ole osannut kuvan ottamishetkellä ennakoida sen aiheuttamaa tunnereaktiota. Asetelma on saanut tulkinnoissa piilevän kauhun aspektin, mitä en ole sinne sijoittanut. "Se johtuu laajasta mustasta alueesta, se luo kauhun ja jännittyneisyyden tuntua", Reko kuvailee. Minä olin pyrkinyt luomaan yhtenäisyyden ja selkeyden tuntua karsimalla ylimääräiset elementit pois.

Nämä ajatukset, jotka kiertävät päässäni kehää vailla lopullisia johtopäätöksiä tai tarjoamatta suuntaa ajattelulleni, kirkuvat merkityksellistämisen kaipuusta. Sen sijaan, että pyrkisin unohtamaan piinaavat ajatukseni ja keskittymään muuhun, olen alkanut konkreettisesti harkitsemaan, että tekisin asialle jotain. Tavallaan tuntuu tyhmältä tarttua perus kuva-analyysiteokseen, mutta jostain sitä on aloitettava. Tarvitsen työkaluja ja eväitä ajatteluni kehittämiseen.

Aloitin prosessin nurinkurisesti lukemalla elokuvateoriaa. Kuten kaikissa opinnoissani, uskon pitkään ja kiertelevään tiehen. Voisin toki keskittyä vain kuvaa käsitteleviin teoksiin, mutta uskon siten saavutettavan näkemyksen olevan yksipuolinen, toisten keksimä ja ajattelua rajoittava. Oma tieni on aina kaarrellut eri tieteen alojen läpi poimien mielenkiintoisia ajatuksia, joista olen rakentanut oman suhteeni siihen, mihin alunperin lähdin hakemaan vastausta. Uskon, että lukemisen, keskustelemisen ja ajattelutyön ohessa kuuntelen, argumentoin, omaksun ja opin.

Tässäkään asiassa ei ole olemassa yhtä oikeaa vastausta ja pyrin pitämään pääni auki mielenmuuttamisen tuulille, jotta saavuttaisin janoamaani syvällistä ymmärrystä maailman näkymättömästä puolesta. Annan katseelle luvan vaeltaa vailla päämäärää ja seuraan sen suuntaa mielenkiinnolla. Kuten Janne Seppänen kirjoittaa, ihmisen katse on rajallinen, mutta ihmistä pystyy katsomaan joka suunnasta.

Another girl with a nail problem

Kuvassa näette päällekäin Rimmel:n Base & Top Coat:n, Kikon 389 (turkoosi),
Kiss Colors (valkoinen), Maybelline mini Colo rama 15 Candy Apple (punainen),
Kikon 292 (violetti) ja Miners:n Jezebel (pinkki). Ne ovat siis muffinssit.

Häpeäkseni ja ylpeydeksi voin ilmoittaa, että olen haksahtanut kynsitaiteeseen. Kiittäminen ja syyttäminen on kaveriani, joka kävi kynsikurssin ja tarjoitui tekemään minulle edulliset geelikynnet harjoitellakseen uutta taitoaan. Siitä se sitten lähti, muutti pesästä ja alkoi elämään omaa elämää.

Jos ollaan rehellisiä, en ole koskaan ollut kiinnostunut kynsistä. Olen toki lakannut niitä ja ajoittain liimaillut tökeröitä tekokynsiä, mutta tämä puoli kynsien omistamisessa varsinaisena taidemuotona tai harrastuksena on jäänyt minulta täysin pimentoon. Joskus, kun olen jotain yrittänyt töhertää, on syntynyt vain sotkua ja olen luovuttanut. En minä osaa.

Saksalainen ystävämme Lidl tarjosi sangen edulliseen 45 €:n hintaan geelikynsisetin. Kyseessä siis Bettin yksi joululahjoista minulle. En väitä, että tämä setti olisi 'hyvä', mutta perusnäppärän tuhertajan käsissä taioin ihan kivat kynnet itselleni illassa. Tosin kokemukseni geelikynsistä on tässä, joten en osaa verrata ammattilaisen tekemiin.

Geelikynsiä siistimpää on mahdollisuus toteuttaa kunnollista kynsitaidetta. Kuten näistä ihkaensimmäisistä kuvista näkee, en halua pitkiä "Moi mulla on tekokynnet" lopputulosta vaan jotain, mitä ehkä jollakulla sellaisella voisi olla, joka ei ole superpuuhastelija ja jonka kynnet lohkeavat ennen kuin edes katkeavat.

Varsinkin violetteihin kynsiin olen tyytyväinen, koska ne ovat sirot. Valitettavasti sormieni nivelet eivät kauheasti tykkää kynsilakan poistamisesta (yllättävän työlästä näillä kerroksilla) tai kynsien viilaamisesta, joten minun täytyy toteuttaa uutta kynsifetissiäni hieman harvemmin kuin haluaisin. Violetti lakka taisi olla alle viikon, kun etusormen kuluneen lakan perusteella päätin, että nyt lähtee vaihtoon.

Bettistä on tullut koekaniinini ja tällä hetkellä hänellä on iloiset Coral Prosilk:n 147 keltaiset varpaankynnet. Kyllähän miehen pitää tukea vaimonsa harrastuksia, sehän on selvä.

Nyt minulla on kynsilakankuivatushetki tässä kirjoitellessa. Laitoin sellaisen kolme kerrosta ihanan kauniin väristä, mutta minusta liian läpikuultavaa, Christian Diorin Vernis'iä 108. Tästä olisi tarkoitus rakentaa merimieshenkinen puna-valkoinen ankkurihupsuttelu, koska päätin, että nyt pukeudutaan punaiseen.

Näyttääpä pitkät sormeni varsinaisilta töpöiltä näissä kuvissa. Käsien kuvaaminen on muuten vaikeaa. Internetin selailun perusteella sanoisin, että kuvat, joissa pidellään kynsilakkapulloa ovat onnistuneimpia.

Alan harkitsemaan Beauty-blogin perustamista, koska olisi mukava kirjoittaa blogia jostain spesifistä aiheesta. Ehkä nuorempana 'pinnallinen' blogi olisi tuntunut mahdottomalta, mutta nykyään koen olevani lähes vapaa nuoruuteni rajoitteista. Kyllä, nämä kynnet voivat nyt representoida syvimpiä tuntojani, sovitaan niin. Ne ottavat myös kantaa poliittiseen ilmapiiriin ja kehottavat äänestämään.

En haluaisi kuorruttaa tätä blogia kynsikuvilla tai aloittaa tämän blogin mainostamista Facebook:ssa. Kun kivi hiertää kengässä, siitä ei huutele parvekkeelta, mutta lähimmilleen siitä kertoo, jos nyt ymmärrätte, mitä tarkoitan. Jotenkin minusta tuntuu, että tarvitsen tämän blogin ilma-alaa laittaakseni naruja kiinni tuulessa leijaileviin ajatuksiini.

Kuvassa näette päällekäin Rimmel:n Base & Top Coat:n, Kikon 292 (violetti), vaaleanpunaista hilettä ja Fimo-kukkia.