Moody tunes whistle in my ears

Häpeäkseni täytyy myöntää, etten ole juurikaan kuunnellut 13th Floor Elevatorsia, Austinissa Teksasissa vuonna 1965 perustettua psykedeelisen rockin pioneeria. Sen sijaan yhtyeen solisti Roky Erickson on sitäkin tutumpi ja herran levyt pyörivät säännöllisin väliajoin lautasellani. Roky on niittänyt enemmän kultti- kuin maailmanmainetta ja on surullisen kuuluisa esimerkki siitä kuinka psykedeelisillä huumeilla voi saada päänsä sekaisin muutamaksi vuosikymmeneksi. Aikoinaan Rokyn soolotuotantoa ei oikein ymmärretty. Sanoituksissa vilisi vampyyrit ja saatanat, eikä Rokyn sekoilu lehdistön edessä oikein auttanut asiaa. Kuitenkin musiikillisesti Roky on melko tyylipuhdasta rockia, jopa ihan kunnon rock'n'rollrallin saattaa tavata, kuten Don't shake me Lucifer.

Fanien onneksi Rokyn veli sai Rokyn huoltajuuden vuonna 2001, jonka jälkeen alkoi kuntoutuminen ja lopulta vuonna 2005 lavalle paluu. Vuonna 2007 Roky saapui Suomeen keikalle Ruisrockiin. Pakkohan sinne oli päästävä. Olihan se mahtavaa. Vaikka vanhat biisit tuntui vähän pökkelöiltä, se oli sivuseikka, sillä ilmassa oli taikaa ja uskolliset onnesta soikeat fanit vain riemuitsivat siitä, että eletään aikaa, jolloin voidaan vielä nähdä legendoja ja pioneereja lavalla. Roky palasi samaisen vuoden joulukuussa Tavastialle ja sinnekin oli siis mentävä. Soundit oli vähän niin ja näin enkä oikein tavoittanut samaa tunnelmaa kuin edellisellä kerralla. Ruisrockin keikassa oli ollut se aspekti, että kaikki ajatteli sen olevan todennäköisesti ainut kerta nähdä Roky keikalla Suomessa. Väärässä oltiin kaikki ja olo oli kuin comebackin comebackin jälkeen, vähän huijattu. Tavastialla Roky näyttäytyi enemmän sinä miehenä, joka hän on tänä päivänä. Rahastuksen karvas maku suussa ajattelin, että sentään olin paikalla tukemassa konkurssissa olevaa artistia.

Minun ja Rokyn tarinalla ei ole suinkaan surullista loppua vaan vuonna 2010 Roky julkaisi uuden soolon 14 vuoteen. Vähän jännitti kuunnella, mutta aivan suotta, levy oli loistava. True Love Cast Out All Evil - albumi ei ratsasta kulttimaineella vaan palaa Rokyn juurille Little Richardiin ja Bob Dylaniin synkällä autenttisella bluessoundilla. Tätä Rokya olisin valmis menemään kuuntelemaan uudestaan. Jälleen kerran tuli todistettua, että uudistuminen ei ole huono asia ja monesti se on aivan välttämätöntä. Nyt kuunnellessani uutta ja vanhaa Rokya, en voi kuin ihastella musiikista kuuluvaa neroutta. On mahtavaa, että Roky ei hautautunut yhdeksi Rock Ensyklopedian tekstiviestin mittaiseksi kappaleeksi historiaan vaan on saanut vuosikymmeniä myöhemmin sen arvostuksen, mikä hänelle kuuluu.

It's here, now.

En saa unta.

Jotenkin koko syksyn pimeys ja pienet huoleni saivat otsani kurttuun, mutta nähdessäni juuri kiteytyneiden lumihiutaleiden leijailevan levottomasti maahan, painoin nenäni ikkunaruutua vasten ennen, kun avasin oven. Lumi tuo tullessaan valon, kauneuden ja se lopettaa tämän lohduttoman vuodenajan. Ulkona kohotin kämmenet silmieni tasolle ja katsoin, kuinka pikkuruiset lumihiutaleet laskeutuivat lämpimälle hanskalleni sulaakseen heti pois. Lumi ei laskeutunut mihinkään, mutta sitä oli kaikkialla ilmassa. Alakuloni vaihtui riemuun ja sydämeni pakahtui ilman sen ihmeellisempää syytä.

Nyt nautin hetkellisen sisäisen kevään hedelmistä ollen väsynyt, mutta virkeä.

You've ruined me

Liian myöhään nautittu kahvi koitui yöunieni turmioksi ja inspiraation lähteeksi. Kuten ohessä näkyy, kuvasin kissoja. Varsinkin Bella - tiesin sen kauniiksi, kun näin siitä ensimmäisen suttuisen kännykkäkameralla otetun kuvan - on fotogeeninen ja ihastuttava kuvattava. Siinä missä Pikkusisko on rasittavan seurallinen ja mustavalkoisen värinsä vuoksi mahdoton kameralle, Bambi on sydämeni valittu ja arkuutensa vuoksi ujo kuvattava, on Bella käsissäni muovailuvahaa, joka merkityksessä. Sen lisäksi, että Bella odottaa ihmeellisissä poseerausasennoissa kärsivällisenä, se myös on uskomattoman kaunis eläin. Objektiivini löytää sen harmaasta pilkullisen viirullisesta turkista uskomattoman kauniita sävyjä. Kissan suoraan tuijottava katse on kohtalokas, eteerinen ja pureutuu katsojan takaraivoon. Sen katse hallitsee.

Kaikki kameran takana objektiivin rajauksen sisään järjestystä luoneet tietävät, että eläinten ja pienten lasten kuvaaminen on erittäin vaikeaa. Parasta olisi, jos omistaisi studion, missä eläimet saisivat viettää pitkiä aikoja, jotta kuvauksen hetkellä pylvään nokassa poseeraaminen täyslatingillinen valotehoa porottamassa olisi hyvä idea eikä tuomittu epäonnistumaan. Tämä nyt on utopiaa, kuten se, että intoutuisin koskaan hankkimaan laitteita egoni jatkoksi. Vaikka kyllä paremmat vehkeet houkuttaa. Kun kuvia on tihrustellut eri formaateissa tarpeeksi kauan, silmä harjaantuu ja näkee pikseleissä tai rastereissa asioita, joita peruslikinäköinen lomakuvaaja ei näe. Valotehoa ja tarkkuutta, niistä minä unelmoin. Vaikka kuvien jälkikäsittely saa lopputuloksesta 'ihan kivan', se saa saman pettymyksen aikaiseksi kuin samat sanat rakastajasi suusta, kun esittelet uutta maailman kauneinta mekkoasi. Eihän se riitä alkuunkaan, ei.

Elämä on priorisointia ja kompromisseja. Vai oliko se vain aikuisuus, lapsuuteen ja vanhuuteen en osaa noita sanoja liittää. Olen aina ajatellut, että visio ennen tekniikkaa, mutta mitä jos visio ei onnistu ilman tekniikkaa? Se on kuin sinfoniaorkesterin johtaminen peruskoulun musiikkitunnit tutkintona. Jotain vain on osattava, joitain apuvälineitä pitää olla käsillä, jotta saavutetaan tietty lopputulos. Toimin oman aikani teknisten saavutusten ja taloudellisen viitekehykseni sanelemana. Toistaiseksi erikoistuminen vaatii oravannahkoja enemmän kuin olen valmis vyötäni kiristämään. Kun oikein ajattelen asiaa, se on haave, ihan oikea unelma. Kai pointtini on, että into kuvata kärsii, kun on vain yksi 'ihan kiva' kamera ja siihen yksi 'ihan kiva' objektiivi. Joskus se innostaa mielikuvituksikkaisiin ratkaisuihin, kuten alla olevaan kuvaan. Pystytkö kuvittelemaan minut osoittamassa pöytävalolla naamaani ja pinnistämässä kameraa toisessa kädessä mahdollisimman kauas, jotta kasvoni mahtuisivat kuvaan? Tämäkin yksi uneton yö ja yksinäinen salainen riemun hetki.

Fun House

Luen sarjakuvia kuin iltapäivälehtiä, ahmimalla albumi kerrallaan siltä istumalta. Oma kokoelmani ei ole laaja, enkä ole tarkoituksella käyttänyt rahaa sarjakuviin. Lähikirjastossani on melko laaja valikoima, josta lainaan melko ennakkoluulottomasti kilokaupalla albumeja. Jos satun olemaan kotikonnuillani, voisin istua viikkokausia lukien sarjakuvia, sillä vanhempani ovat intohimoisia keräilijöitä hyvällä maulla varustettuna. Ehkä sarjakuva on kaikista painotuotteista puhuttelevin. En vähättele kirjoja, mutta kokonaisesteettisenä kokemuksena sarjakuva tyydyttää visuaalisen himoni. Parhaimmillaan hyvä kerronta yhdistettynä taidokkaaseen piirrosjälkeen saa minut hihkumaan innosta kuin kakara vesipuistossa.

Kun tulee ikää, kaikelle tapahtuu vääjäämätön inflaatio. Kun olin teini, rakastin David Eddingsin saagoja. Nykyään en pysty lukemaan niitä, saati tavoittamaan sitä tajunnan räjäyttävää kokemusta fantasiamaailmoista. Kokemuksen tuntu on yhä jäljellä, mutta lukemalla Eddingsiä en pysty sitä tavoittamaan. Ehkä sarjakuvien puolelta ilmeisimmän nykypettymyksen aiheuttaa Aku Ankat. Eivätkä ne Matt Groeningin Helvetistä-sarjakuvatkaan niin hyviä olleet. Aluksi olin liian nuori ymmärtääkseni niitä. Sitten minusta tuli liian vanha ja tajusin, etteivät ne nyt niin hauskoja ole. Naisen kanssa -sarjakuva-albumeja en ole vielä tohtinut avata ja ottaa selvää niiden huumorin kestävyydestä oman henkilökohtaisen huumoriaikasuhteen kanssa.

Välillä on pitkiä aikoja, jolloin en lue sarjakuvia, koska nyrpeästi totean, etten löydä mitään hyvää. Kyse ei ole tietysti siitä, etteikö hyviä olisi. Siellä ne odottavat vain löytymistä kirjaston laareissa tai vanhempieni seinän kokoisissa hyllyissä. Joskus hyvään törmää ruokakaupan lehtihyllyllä, kuten S-kaupoissa levityksessä ollut Hayao Miyazakin Tuulen Laakson Nausicaä, 7 osaa mielettömän upeaa piirrosjälkeä yhdistettynä uskomattoman mielikuvituksekkaaseen maailmaan yhdistettynä nerokkaaseen huumorilla ja yllättävillä juonenkäänteillä höystettyyn tarinaan. Parhaimmat sarjakuvat kestävät aikaa ja osaavat olla varttuneesta iästään huolimatta ajankohtaisia, kuten Tove Janssonin Muumit. Ehkä suurin lellikkini lapsuudestani tähän päivään on Frank Millerin Sin City, vaikka ihastelen Millerin kädenjälkeä ihan missä yhteydessä siihen törmäänkin.

Voisi kai sanoa, että pitkästä aikaa sarjakuva onnistui säväyttämään kunnolla. En aio kertoa Alison Bechdelin Hautuukodin (alkuperäiseltä nimeltä Fun House, typerä suomennos siis) juonta, koska näemmä en ole ainut, joka on hoksannut, että sarjakuva on hyvä. Mikä minua albumissa viehättää? Se, että se on omaelämäkerrallinen ja se paistaa siitä. Se, että piirtämiseen on panostettu ja piirrostyyliä on avainkohdissa muutettu siten, että huomaa niiden taustalla olevan oikeita valokuvia. Se, ettei sitä ole väritetty väreillä vaan mustan lisäksi on käytetty sinertävää harmaata. Se, ettei juoni ole suoraviivainen vaan siinä on paljon toisintoja menneisyydestä, ehkä eri näkökulmalla tai antaen lukijalle lisävihjeitä, jotta uuden tiedon valossa ruutu saa uusia syvempiä merkityksiä. Se, että siinä on paljon viittauksia kirjallisuuteen, eikä vain viitteitä vaan kirjallisuus on oleellinen osa juonen kehittymistä ja lomittumista. Se, että tarina sijoittuu minulle tuntemattomaan maailmaan ajallisesti ja sijainnillisesti, mutta silti yksityiskohtaisen kuvauksen perusteella pystyn tavoittamaan ja samaistumaan. Varsinaisesti gay-sarjakuva ei ole minun lempi genreni, mutta tarina on niin mukaansa tempaava ja hyvin rakennettu, ettei takakannessa luvattu lesbon kasvutarina tunnukaan enää albumin ilmeiseltä motiivilta lukemisen jälkeen. Tämä ehdottomasti kannustaa minua tutustumaan Bechdelin muuhun tuotantoon, vaikka sieltä löytyy niinkin laadukkaan niminen sarjakuva kuin Lepakkoelämää, minkä olen tähän asti sivuuttanut tylysti kirjastossa.

First snow, shy steps

Majassa nukkuminen oli mielenkiintoista, sillä nukkuessani pienet valosarjat päällä, en pystynyt päättelemään mikä vuorokauden aika oli. Öisin heräsin hiljaiseen ajattomaan tilaan kääntääkseni kylkeä, silittääkseni kissaa ja kääriytyäkseni tiukemmin peiton sisälle. Viimeisenä majassa nukutun yön jälkeisenä aamuna raotin pitsiverhoa ja näin kuinka valo, kylmä aamun valo, siivilöityi toiselta puolelta huonetta lankkulattialle. Seurasin valoa katseellani ikkunaan ja sälekaihtimiin. Sälekaihtimien raoista näin jotain valkoista. Voiko se olla? Nousen ylös ja menen ikkunan luokse varmistuakseni, ettei siellä sada räntää tai kaatamalla vettä. Edellisenä päivänä oli ollut kaunis ilma. Vuoden aikaa hallinnut pimeys ja sade olivat poissa. Aurinko paistoi ja ilmassa haisi pikkupakkanen. Se siis enteili ensilunta. Menin kaivamaan esiin ruskeat talvikengät, paksummat kissakuvioiset säärystimet, keltaisen villakangastakin ja lämpöisen isolla tupsulla varustetun pipon.

Pakkanen aukaisi ylähuuleni, mutta ajatuksiani se kirkastaa etenevässä määrin. Koko kuluneen syksyn tiedonjanoni on ollut valtava. Haluni luoda ei ole vain arka toive vaan jotain, mitä säkenöi sormieni päistä ympärilleni. En ehkä varsinaisesti 'luo' sen enempää kuin aiemminkaan, mutta se ei tunnu innostumisen, vimmaisen tekemisen, pettymyksen ja lopettamisen kaaoottiselta sykliltä, mikä on leimannut tekemistäni lähes aina. Teen nyt asioita, joita tein myös vuosi sitten ja se on osoitus jatkuvuudesta, kyvystä suunnitelmallisuuteen. Olen ehkä oppinut jotain pitkäjänteisyydestä. Tiedon omaksuminen ja asiayhteyksien löytäminen on inspiroivaa, itseään pyörittävä oravanpyörä. En halua olla jyrkkä uuden tiedon edessä vaan avoin ja vilpitön. Mitään muuta en halua kuin ajatella, tietää, tutkia ja kokeilla. Erehtymisen riski sallittu, uusi yritys vapaalipulla.

Some small berry pies

Olen viime aikoina pyrkinyt minimoimaan häiriötekijöitä. Kai voisi sanoa haitallista ainesta, vaikka sen kirjoittaminen tuntuukin hieman rumalta tempulta. Minulla on ollut pitkään tunne, että vietän liikaa aikaa sellaisten asioiden parissa, mitä en pidä tärkeinä. Asioiden, jotka saavat minut harmistumaan tai suorastaan järkyttävät mieltäni. Nuorempana pidin tiettyjen elämän kohokohtien saavuttamista oleellisena, mutta olen luopunut siitä ajattelusta. Kun vanhenen enkä ole vieläkään saavuttanut niitä, voin joko masentua tai muuttaa katsantokantaani.

Minusta tuntuu, että kerron näissä teksteissäni samaa tarinaa uudestaan, vaikkakin eri puolilta. Totuus on, että elämäni, ehkä muidenkin elämät, on tiettyä samojen tapahtumien toisintoa. Myös ajatukseni kiertävät ympyrää, palaan samoihin asioihin. Samat asiat vaivaavat. Samat asiat odottavat vastausta. Ehkä, jos kirjoitan kaiken ylös, saan muodostettua kokonaisuuden ja pystyn tekemään ratkaisuni: onko asia loppuunkäsitelty? Ehkä avainasemassa on eteenpäin pääseminen, eteneminen.

Pidän itseäni arkisena ihmisenä. En halua paljoa rahaa tai haaveile suuruuksia. Minulle tärkeitä asioita ovat kissani, koirani, mieheni, perheeni, muutama ystävä, käsityöt, valokuvaaminen, metsässä käyskentely ja ruoanlaitto. Kun saan laittaaa edellä oleviin asioihin mahdollisimman paljon aikaa, olen onnellinen. En ole oppinut nauttimaan näistä asioista mitenkään automaattisesti vaan olen opetellut siihen. Sain tänään metsässä ajatuksen. Sanotaan, että ihmiset sotkevat elinympäristöään, roskaavat, mutta metsässä valtava määrä tavaraa on viskottu hujan hajan sekaisin vailla mitään järjestystä. Tohtisin väittää, että luonto roskaa huomattavasti enemmän kuin ihmiset. Ihmiset myös siivoavat, luonto ei siivoa koskaan.

Shoot me on the Memory Lane

Olen suunnitellut vuosia teettäväni digikuvista paperiversioita. Kuten melkein kaiken muunkin, sain toteutettua tämän tavoitteen mielettömässä kiireessä hosuen monta vuotta myöhemmin. Voi sitä onnea, kun postiluukusta tupsahti muutama sata valokuvaa kuluneen vuoden ajalta.

Muistot tulvivat mieleeni ja kiherrän innostuneena. Vaikka kuvien läpi kahlaaminen oli tuskastuttavaa, kuvia on tuhansia ja taas tuhansia, olen iloinen, että pidän kuvaamista tärkeänä. Välillä tulee otettua kuvinakin ihan hienoja teoksia, mutta tärkeämpää on tallentuneet muistinlaukaisijat. Bettin ja minun yhteisiin vuosiin mahtuu monta retkeä, keikkaa, arjen askaretta, herkkää hetkeä ja räkättävää naurua.

Eikö vanhat ihmiset kerro, että pitkäaikaisen kumpanuuden tärkeimpiä puolia on jaetut muistot ja yhdessä eletty elämä? On vaikea eritellä, mitkä muistot ovat tärkeämpiä tai opettavaisempia kuin toiset. Elämä on hauras eikä viisas keskity elämän kurjuuteen tai ongelmiin vaan arvostaa saamaansa. Varmasti moni pitää minua kajahtaneena, kun selitän ylpeyttä puhkuen kissoistani tai koirastani, mutta en halua onneni olevan jotain, mitä tapahtui menneisyydessä vaan haluan sen olevan osa elämäntapaani. En kiitä onnestani yliluonnollisia voimia, ovat kovin kaukaisia, vaan elämäni ihmisiä ja eläimiä.

Valokuvat eivät kerro vain onnellisista ja hauskoista hetkistä vaan kamera on myös läsnä, kun suren tai pelkään menettäväni kaiken minulle tärkeän. Ne kuvat muistuttavat minua, että kivuliaat tunteet eivät ole vain kaukainen unohtuva muisto. Kipuni on osa minua. Elämässäni on monta surua, joita en halua unohtaa, koska unohtaminen kertoisi, että olen kadottanut syyt miksi joku asia on tärkeä. Ajan kanssa suru muuttaa muotoaan ja lakkaa olemasta niin kivuliasta. Joku kuva saattaa palauttaa minut haikeisiin tunnelmiin ja näen katseestani, että olen tehnyt kaikkeni kohdellakseni suruani oikein.

Surullisista kuvista teetin vain yhden. Seison siinä läheisessä metsässä lämpimänä syyspäivänä punainen villatakki päällä. En katso kameraa. Pystyn yhä tavoittamaan sen raa'an surullisen, nyyhkyttävän tunteen ja minut valtaa haikeus ja elämän ilo, olen kiitollinen pitkästä ajasta ennen suruani. Monesti suurta onnea seuraa vääjäämätön suuri suru. Olisi väärin onnea kohtaan katua, että altistui tilanteeseen, jossa voisi sattua. Kaikki loppuu aikanaan, mutta se ei ole syy olla elämättä.

Vaikka ajatukseni harhailivat yksinäisille ja pimeille laduille, haluan kuvittaa tekstini onnellisella muistolla. Betti halusi Haapamäen Höyryveturipuistoon syntymäpäivänään, joten teimme retken sinne. Pukeuduin nätiksi, koska Betti toivoi, että olisi nätti tyttö, jota kuvata veturien kanssa. Ehdottomasti sen vuoden onnellisin päivä.

You are pretty, would you be my friend?

Kuvan henkilö liittyy ystävyyteen.

Ystävyydestä kirjoittaminen on minulle aika vaikeaa. Koen, että suututan jonkun jotenkin perustavalla tavalla, jos sanon jotain epämukavaa. Nuorempana usea ystävä kertoi joskus loukkaantuneensa sanoistani vuosiksi, muttei koskaan pystynyt kertomaan minulle, mitä loukkaavaa sanoin. Loukkaantumisesta kerrottiin vasta sitten, kun se ei enää tuntunut miltään ja minulle oltiin annettu anteeksi. Olen suora, usein vähän pahanilkinen, mutta aina hyväntahtoinen. Nämä menneet syytökset ovat jättäneet vahvan muistijäljen ja olen aika herkkänahkainen saamani palautteen suhteen.

Kai aloin jossain määrin pelkäämään loukkaavani ihmisiä ja pyrin sen mukaan olemaan mahdollisimman miellyttävä ja näin ollen neutraali. Onhan se mukavaa olla pidetty, mutta lopulta ei voi oikein olla mitään mieltä mistään, koska aina joku loukkaantuu. Kritiikin pelko on lamaannuttavaa ja kohta huomaa, ettei halua olla kenenkään kanssa tekemisissä, haluaa olla itseriittoinen ja itsenäinen erakko.

Ihan oma lukunsa on negatiivisten tunteiden ilmaiseminen ihmisille. Jos niitä ei jaa asianomaisen ihmisen kanssa, seuraa lopulta paskan puhumisen kierre. Rehellisesti sanottuna kaikki valehtelu ja kieroilu kalvaa minua. Olen valehdellut lapsena niin paljon, etten enää muistanut, mitä valehtelin ja lopulta koin vahvan herätyksen totuuden puolesta: en halunnut enää koskaan valehdella.

Kuitenkin, kun en pystynyt ilmaisemaan ikäviä ajatuksiani ne paisuivat paisumistaan. Lopulta räjähdin ja siivosin koko ihmisen elämästäni. Millaiset asiat jäivät kalvamaan minua? Jatkuva kritisoiminen ja käytökseni analysoiminen. En ole koskaan käsittänyt mitä kukaan saa siitä, että osoittelee toistuvasti puutteitani ihmisenä ja ystävänä. Joillekin se on rehellisyyttä, mutta minulle se on ylemmyyden osoittamista ja silkkaa paskamaisuutta. Jotenkin jotkut olettavat, että kestän palautteen mukisematta, koska oikeassahan he ovat. He sekoittavat suoruuteni välinpitämättömyyteen. En ehkä kellu niin vahvasti omassa täydellisyydessäni kuin luulisi.

Väittäisin olevani tässä suhteessa hyvinkin herkkänahkainen. Arvostan ystäviäni hyvin korkealle ja heidän mielipiteillään on aika suuri valta, vaikkeivat he sitä aina käsitäkään. Olen vaihtanut asuinkaupunkiani ystävän vuoksi. Olen pistänyt ihmiseen välit poikki, koska minua on kannustettu siihen. Kun ystävä on minulle vihainen, olen ihan rikki. Yhdenkään miehen perään en ole itkenyt niin paljon kuin ystävieni vuoksi.

On toki olemassa rakentavaa ja oivallukseen johtavaa kritiikkiä, mutta jos en ole valmis ottamaan vastaan saattaa seuraukset olla kauaskantoiset. Yksi ikävä piirteeni on se, etten unohda. Kun luottamukseni on kerran menettänyt, se on vaikea saada takaisin. Se pitää ansaita.

Facebookkavereita voi deletoida, mutta ystäviä, sellaisena kuin he ovat sydämeeni piirtyneet, ei voi. Olen oppinut, etten voi päättää kenestä välitän. Vaikka joissain ystävissäni on paskamaisia piirteitä, välitän heistä suunnattomasti ja haluan pitää heidät elämässäni. Olen kokeillut ystävyyden deletoimista, mutta ei se vaan toimi niin. Vedämme toisiamme puoleen kuin magneetit. Ehkä nuorempana uuden kaveripiirin sai viereiseltä leikkikentältä, mutta enää en pysty kohtelemaan ihmisiä niin. Enkä haluakaan elämääni kertakäyttöihmisiä tai helppoja ratkaisuja. Tarvittaessa olen valmis taistelemaan ystävyyden puolesta ja nöyrtymään.

Tästä aihepiiristä riittäisi tarinaa vaikka kuinka paljon, mutta ehkä tämä riittää tällä erää. Tämäkin on ollut vaikeaa, mutta koen kirjoittamisen välttämättömäksi.

Impression

Pyörryttävä väsymys ja päänsärky ajoivat minut uneen. Herään hämärän laskeuduttua. Ruumiini oli raskas ja raukea. Pohdin oliko viressäni lepäävä Riina hereillä vai unessa. Avaan silmäni ja näen kuinka harmaanvioletti taivas roikkuu uupuneena ja alastomat oksat piirtävät taivaalle zebran raidat. Näen Riinan profiilin mustana ja täysin unessa. Miten hiljaa joku osaa nukkua. Koiran pää pilkistää peiton alta. Se nukkuu kuin minä, kädet peiton alla.

Nousen varovasti istumaan ja tunnustelen ruumistani. Kuinka väsynyt olinkaan, paljon väsyneempi kuin luulin. Pohdin paljon kello on ja tunnen kiireen ailahtavan läpi hetkeksi. En keksi miksi minulla olisi kiire. Hivutan jalat lattialle. Sänky narahtaa, muttei riitä herättämään Riinaa. En halua, että hän herää, sillä oloni on hieman maaginen. Haluan olla yksin ja tunnustella hämärtyvää kaupunkia ikkunaruutujen läpi.

Asunnossa on yksi valo. Hiivin olohuoneeseen. Koira tulee perässä ja sen kynnet rapisevat lattiaa vasten. Istun alas ja tuoli narahtaa. Katuvalot tekevät ikkunasta näkyvän maiseman hieman oranssiksi. Taivas on siniharmaa. Käsiäni kihelmöi ja päätäni kutittaa. Rappukäytävän möly saa koirani haukahtamaan ja ryntäämään ovelle. Se palaa samantien nukkumaan Riinan kanssa. Möly herättää marsut. Ne käyvät rapisemaan ja kalistelemaan kaltereitaan.

Taivas on jo hyvin tumma ja ennen kuin kirjoitan tämän lauseen loppuun se on musta. Sellaisen samettisen violetinmusta, mikä varmasti olisi moussea, jos sitä olisi kulhossa edessäni. Marsujen juomapullon kuula liikkuu nopeasti, klang klang klang klang, tauko, klang klang klang klang klang. Pienen mystisen eläimen morsetusta. Pari tuntia sitten syötyjen sipsien suola narskuu suussani ja kietoo punaisia rusetteja hampaideni ympärille. Ajattelen vettä, mikä ei vie tätä janoa pois.

Keskeltä pöytää tulee ruuvi ulos. Se ei näytä pieneltä esineeltä vaan vain ruuvilta. Se on terävä. Teen havainnon itsestäni, että voin elää asunnossa, jossa tapettien leikkaamista ei ole jaksettu viimeistellä, mutta en voisi elää pöydän kanssa, jonka läpi tulisi ruuvi. Ajatus huvittaa minua. Vastapäisen talon ikkunoihin alkaa tulla valoja. Olen vakuuttunut, että täällä asuu mielenkiintoisempia ihmisiä kuin siellä missä minä asun. Täällä asuu kuulemma nuoria. Asuu meilläkin päin, mutta ne kaikki ovat väärällä tavalla nuoria.

En ole enää varma onko oloni raukea. En ole järin varma enää mistään. Tuoli narahtaa sympaattisesti, kun painopisteeni vaihtuu tahtomattani. Kuuntelen hiljaisuutta eli sirinää, surinaa, kalinaa, rapinaa ja narinaa. Suola pyörii mahassani vatkaavalla liikkeellä ja jos tekisin äkkinäisen ylöspäin suuntautuvan liikkeen, mahani epäilemättä repeäsi saumastaan. Kaikki se matkalla oleva suola, sipsi ja kahvi tulisivat vaaleanpunaisena kinuskin makuisena vaahtona pois. Maha on turvonnut ja profiilini naurattaa minua. Edestäpäin olen kuin tiimalasi ja sivusta kuin päärynä. Olen vielä vihreä kaiken lisäksi, joten miksen voisi olla joku hedelmä. Haluaisin olla joku vähän outo, mutta sympaattinen, kuten litsi tai tähtiananas.

Koira palaa Riinan luota, kipuaa sohvalle ja tuijottaa minua. Päätän viedä sen ulos ja toivon, ettei kaikkien ikkunoissa ole verhoja, jotta voin kurkkia sisään.

You are worth it

Istun tässä kääriytyneenä kalliiseen suhteellisen rumaan, mutta maailman mukavimpaan kimonoon. Olen nostanut hiukseni klipsillä ylös, ne ovat vielä märät, ja kasvoissani on suklaamutanaamio. Tätä ennen vietin pari tuntia hoitaessani kauneuttani. Aloitin värjäämällä hiukseni. Tätä seurasi hiusten pesu hopeashampoolla ja sitten syväpuhdistavalla shampoolla. Sen jälkeen tein hiuksilleni kollageenihoidon ja lopuksi laitoin syväkosteuttavan hiusnaamion. Samaan aikaan erilaisten tuotteiden tehdessä taikojaan hiuksissani pesin ihoni ylang ylangia ja aloe veraa sisältävällä suihkusaippualla sekä kuorin käyttäen ruusun tuoksuista kuorinta-ainetta, kuorin myös jalkapohjieni ihon hohkakivellä. Huuhdeltuani ja kuivattuani itseni laitoin hiuksiini korjaava hiussuihketta ja harjasin hiukseni. Kun suklaanaamio on kuivunut, huuhtelen sen pois ja laitain kurkkunaamion, mikä kuivuu iholle muoviseksi pois otettavaksi kalvoksi. Lopuksi läträän perusvoiteella koko kroppani ja laitan päänahkaa hoitavaa ainetta hiuspohjaan. Aika paljon vaivaa kauneuden eteen, vai mitä?

En oleta, että rupsahtaisin automaattisesti, jos en tekisi tätä kaikkea. Onhan minulla täydellinen esimerkki nuorekkaassa äidissäni, joka ei ravaa kosmetologeilla tai kauneushoitoloissa. En edes pidä näitä kaikkia toimenpiteitä tärkeinä, voin aivan hyvin mennä ekstempore saunaan kylässä ilman tuotearsenaaliani.

Nuorempana ihailin ystäviäni, jotka pitivät yllä kuvatun kaltaisesti kauneudestaan huolta. He olivat kyllä kauniita ja en voinut olla ajattelematta, että joku kiitos kuuluisi syväpuhdistaville tuotteille ja uudistaville seerumeille. Koin, että ymmärrys näiden tuotteiden käytöstä ja tehosta oli minulta ulottumattomissa. Saatoin ostaa avocadomutanaamion tai jalkakylpykuulia, mutta ne vaan jäivät pölyttymään kaappiin, kunnes annoin ne pois tai heitin roskiin. En vaan kertakaikkiaan muistanut tai osannut käyttää niitä. Aikaakin ne vaati ja koin aina, että minulla on parempaakin tekemistä kuin odotella jonkun ihmeaineen vaikutusajan täyttymistä. Välillä olen kokenut ulkonäölliset huoltotoimenpiteet niin viitteellisinä, etten ole edes värjännyt hiuksia.

Matka toisesta ääripäästä toiseen on pitkä, mutta mitään aikaa vievää ei kannata tehdä pohtimatta miksi sitä tekee tai kannattaa pohtia, miksi jotain ei tee. Minun näkemykseni kauneuden hoitamisesta liittyy itsestäni huolta pitämiseen ja hemmotteluun. Siinä sivussa, kun rassaan ihoani, olen selvillä jokaisesta luomestani, jalkapohjan kovettumasta, ihottumasta ja muhkurasta. Itsensä tutkiminen ja hoitaminen ovat omakuvan rakentamista ja vahvistamista. Mikään ikääntymisen tuoma muutos ei tule minulle yllätyksenä. Minun ei tarvitse olla kehostani epävarma, koska tiedän millainen se on.

Turhuudessa ja turhamaisuudessa on oma viehätyksensä. Haluan tehdä asioita, joissa ei tarkasti pohdittuna ole kauheasti järkeä. Voisihan sitä karsia kaiken turhuuden elämästään, kuten kirjat, levyt, lemmikit, huonekasvit ja keskittyä oleelliseen. Kuitenkin, jos tekisi niin, elämästä katoasi kaikki se miksi kannattaa elää. Elämässä ei ole oleellista se mitä saa aikaiseksi tai mitä titteleitä ansaitsee vaan se kaikki mikä jää sinne huippuhetkien väliin, myös ne unohdetut pikku asiat ovat osa kokonaisuutta.

Alan kohta mennä niin syville vesille pohdinnoissani, että vaadittaisiin aika monta suklaamutanaamioistuntoa niiden aukikirjoittamiseen.

A beauty victim.

Ode to fair hair

Miksi sitä sanotaan, kun pitää itseään erittäin syvällisenä ja ei-pinnallisena ihmisenä, mutta jos hiukset eivät ole hyvin voi vaikka Äiti Teresa ilmestyä lähikirkkoon tekemään ihmeitä, mutta ulos ei lähdetä, ei ainakaan ilman isoa hattua? Minäkin lukeudun niihin ihmisiin, jotka uskovat ulkonäön olevan vain pintaa, mutta auta armias, jos tukkani on jotenkin ruma!

Sanon suoraan äidillisesti höpö höpö teille kaikille, jotka vannotte, että hiukset ovat teille ihan sama ja annatte niiden olla päässänne juuri niin kuin ne kasvaa. Tekin pesette tukkanne shampoolla, kampaatte sitä, käytte kampaajalla saksimassa sen samaan malliin ja epäilemättä käytätte hattua, jos kampaaja ei tajua mikä juuri teidän sama malli on. Se, ettei hiusasiat kiinnosta on ihan samalla tavalla statement, jos tietää niistä kaiken.

Minun kiinnostukseni hiusmuotiin on aika pinnallista ja katselen hiuksia ajatellen lähinnä hieno, ruma, makee ja nohuhHUH. Tietysti suuri syy tähän on se, että minä rakastan kirkkaita hiusvärejä ja valtavirrassa on yleensä enemmän tai vähemmän muodissa ruskean eri sävyt. Ihailen kauniita luonnollisen värisiä hiuksia ja jos omani kasvaisi sävyssä kultarypsi tai rikasmahonki en varmasti jaksaisi värjätä tukkaani ollenkaan. Valitettavasti minun hiukseni ovat tumman harmaat luonnostaan, eivät edes suomalaisen maantienruskeat.

Vaikka otan hiukseni vakavasti, hiukseni eivät ole minulle vakava asia. Värjäsin hiukseni ensimmäisen kerran vuonna 1996 ja se oli menoa sen jälkeen. Aluksi kokeilin kaikki ruskean sävyt ja sitten siirryin mustaan. Siitä jatkoin jotakin reittiä punaiseen, vihreään, oranssiin, siniseen, turkoosiin, pinkkiin, keltaiseen, blondiin ja valkoiseen. On jo suorastaan vitsi, että minulla on joka kerta erilaiset hiukset, kun minut tapaa. Minulle hiukset ovat leikki ja ihan vaan ilon aihe.

Hiuksissa on se mukava puoli, että ne kasvavat aika nopeasti, kestävät paljon käsittelyä ja oikein kohdeltuina ovat kuin kruunu, jota voi kantaa ylpeydellä. Toki hiuksilla voi tehdä politiikkaa tai tuoda itsestään ilmi jotain erityisen tärkeää, mutta minulle ne ovat lähinnä 'ihan kiva lisä'. Joskus hiukseni viestivät, että olen aika kiltti tyyppi ja en ota hiusriskejä tai että todennäköisesti olen punkbändin basisti. On mielenkiintoista seurata kuinka tehokas viestintäkeino hiukset ovat. Itse, kun vaihdan tukanväriä melko helposti aika tavallisesta melko rajuun, saatan käytännössä huomata kuinka myyjät joko palvelevat minua kaupoissa hymysuin tai kyttäävät potentiaalisia myymälävarkaan sormiani. Kyllä tukanvärillä on väliä.

Oikeasti olisin halunnut kirjoittaa tänään uudesta hiusobsessiostani, mutta näyttää, että se jää toiseen kertaan. Kerrottakoon, että olen taas vaihtamassa väriä ja voisin kutsua tätä projektia massiiviseksi. Värikarttani tulee olemaan jotain My Little Ponyn ja karkkikaupan väliltä. Kun kasvan aikuiseksi voin tuhahdella hupsuille hiuksilleni, mutta nyt kun vielä elän jatkettua nuoruuttani, aion nauttia kaikista sateenkaaren väreistä. Mahdollisesti siirryn jatketusta nuoruudesta suoraan vanhuuteen, sillä vanhanahan saa tunnetusti olla hupsu ja vähän höppänä. Seinähulluuskin on sallittua.

About Stuff

Olen kävellyt ympäri asuntoa puhisten kiukkuisena, koska joka puolella on tavaraa, rojua ja sälää. Suurin osa näistä esineistä on minun hankkimiani itselleni. Kaikkien hankintaa olen harkinnut kaupoissa, kirppotoreilla ja turuilla otsa vakavasti rypyssä. Käyn sisäisen dialogin:

"Tarvitsenko tätä? En. Haluanko tämän? Kyllä. Haluanko sitä niin paljon, että olen valmis maksamaan siitä tämän summan? Ehkä. Onko epäröinti merkki siitä, etten halua sitä tarpeeksi? Kyllä. Haluanko sitä nyt tarpeeksi? Kyllä. Ostanko sen? Kyllä."

Näiden vakavien sisäisten pohdintojen tuloksena kotini pursuaa tavaraa, joista osa on ja osa ei todellakaan ole käytännöllisiä sekä lisäksi osaa ei voi käyttää mihinkään. Kun kädet täristen käyn tilpehöörilaatikkoa läpi tarkoituksenani heittää osa, mieluiten suurin osa, roskiin, en voi olla pohtimatta suhdettani esineisiin.

Siinä missä joku kerää kaikki markkinoilla liikkuvat Harry Potter tuotteet tai lentää toiselle puolelle maapalloa nähdäkseen lempibändinsä keikan, minä kerään tavaraa. Jos kiinnostun yhdestä sarjakuvasta, on minun saatava kaikki saman sarjan sarjakuvat. Jos alan harrastamaan jotain, sanotaan nyt vaikka käsitöitä, on minun heti kerättävä kaikki koukut, puikot ja mittava lankavarasto. Lopputuloksena on suuria määriä tavaraa, jotka hankin vilpittömin aikein käyttää niitä johonkin. Ajattelen, että tämä (70-luvun punottu tarjotin, kolhiintunut peltipurkki, rähjäinen ikivanha pannumyssy, retro vaaka, reikäinen, mutta sievä pussukka... you name it) esine on suurin aarteeni, tulen ihailemaan sitä vuosikausia henkäillen pää kallellaan, se osoittautuu mittavan arvokkaaksi ja kaikki ovat vielä kateellisia siitä.

Tietynlaista keräämisen huumaa voi jatkaa aika pitkään. Rojun hankkimisesta ja omistamisesta tulee osa identiteettiä. Olen joskus kuvaillut itseäni keräilijäluonteeksi. Se ehkä alkoi viattomasti postimerkeistä ja kiiltokuvista lapsena, mutta on muodostunut tilaa vieväksi ongelmaksi. Kaikkea kiinnostuksen kohteitani on määrittänyt halu omistaa se. Totuus on, että aina jollakulla toisella on makeampi astiasto tai hienompi kamera. En sinänsä kuvittele, että hienojen esineiden omistaminen tekisi minusta hienompaa, mutta kateus on alkukantainen tunne ja voimakas motiivi. Olen kuitenkin tullut siihen lopputulokseen, että ihailu ja kateus ovat voimakkaampia ja mehukkaampia tunteita kuin omistamisen riemu tai toisten kateuden katsominen.

Olen pohtinut miksi omistaminen on minulle niin tärkeää ja luopuminen niin vaikeaa. Yksi syy löytyy lapsuudesta. Vaikka 90-luvun alun lama ei koskettanut perhettäni rajusti, vanhempani eivät joutuneet työttömiksi tai eronneet, huomasi sen silti kaikessa. Nykylasten on vaikea kuvitella, että kun vanhin veljeni kasvoi ulos vaatteistaan tai polkupyörästään sen peri seuraava veljeni ja niin edelleen. Minäkin olen laskenut pulkkaa veljeni vanhassa toppapuvussa ja ensimmäinen cd-soittimeni oli veljeltä peritty. Muistan, että kerman tai lohen syönti oli luksusta, ei arkea. Perheeni oli onnekkaampi kuin monen muun, elimmehämme palatsissa, mitä nykyään kutsutaan ahtaaksi rintamamiestaloksi. Ajat ovat muuttuneet parissa kymmenessä vuodessa rajusti, kuten myös varakkuutemme ja kulutustottumuksemme. Koen, että sisälläni asuu yhä se lama-ajan lapsi, joka vaali aarteitaan ja oli suunnattoman kateellinen niille kavereille, joilla oli enemmän kaikkea.

En kuitenkaan pysty elämään kyseenalaistamatta vanhoja ajatusmallejani ja haastamatta itseäni perustelemaan elämänvalintojani. Mitä jos koko omaisuuteni tuhoutuisi? Mitä jos voittaisin lotossa ja voisin ostaa mitä tahansa? Mitä jos en ostaisikaan jotain mitä olen himoinnut? Mitä sitten? Totuus on, etten ole juuri jäänyt kaipaamaan menetettyä esinettä tai vaatetta. Toinen totuus on, ettei ihaninkaan esine kykene pitämään minua onnellisena kovin pitkään. Kolmas totuus on, että liika tavara ahdistaa. Olen repinut vaatekaapin sisältöä nurin vaikka kuinka monena aamuna ja kiljunut itseni kokoisen vaatevuoren vieressä, etten löydä mitään päälle pantavaa. Lopulta tajusin, ettei kyse ole siitä, että minun pitäisi hankkia lisää sopivia vaatteita vaan minun pitäisi karsia niitä, jotta löytäisin ne sopivat vaatteet helpommin. En kyennyt tehtävään yksin vaan hain henkistä tukea parhaalta ystävältäni, joka toimi raadollisena tuomarina rytkyilleni. Kadotukseen joutuivat teiniajan aarteeni ja reikäiset, mutta rakkaat kauhtanat. Totesin itsekin, että käytän vaatteet aivan puhki ennen kuin, jos silloinkaan, luovun niistä. Keltaiseen laatikkoon upposi viisi säkkiä vaatteita ja roskikseen kolme.

Miltä minusta nyt tuntuu, kun vaatteet, joita vaalin kymmeniä vuosia ovat poissa elämästäni? Jos totta puhutaan, niin ei paljon miltään. Saatan hetkittäin tuntea kauhua, "!sekin paita meni!", mutta pian järkeni tyynnyttelee, että näytin siinä todella siis todella läskiltä ja se oli tosi ysäri, huonolla tavalla. Kokemus oli myös voimauttava: jos pystyn luopumaan siitä takista (se villakangastakki, jossa oli niittejä ja 'Nimeni on Dingo' hihamerkki) pystyn ihan mihin vaan. Ehkä kaaos ja keskeneräisyys eivät ole merkki epäonnistumisesta vaan haasteita, jotka pystyn päihittämään.

Lopuksi on todettava, että keräily on kyllä kivaa, mutta sen ei kuuluisi turhauttaa ja ahdistaa vaan tuoda lisäarvoa elämään. En ole päättänyt lopettaa keräilyä, hah, se olisi kuin terrieri, joka lupaisi olla ikinä enää kerjäämättä ruokaa tai kissa, joka vannoo, ettei teroita kynsiään sohvaan. Olen kuitenkin päättänyt ottaa uuden lähtökohdan keräilyyn. Teen listan, koska listat ovat turvallisia, tiiviitä, ytimekkäitä ja ne eivät vie yhtään kaappitilaa.

1. Esineen täytyy tuoda lisäarvoa jo olemassa olevaan kokoelmaan, ei velvoittaa useiden muiden esineiden hankintaa.

2. Esineen on oltava ehjä, jos se ei rikkinäisenä ole jo jotain vaan vaatii ompelua/liimausta/tuunausta.

3. Esineen on oltava kaunis, jos sen käytännöllisyys ei päihitä sen rumuutta.

4. Esineen on oltava sopiva siihen käyttötarkoitukseen, mihin olen ajatellut sitä käyttää, eli ei 'sitkunmälaihun' vaatteita tai 'potentiaalisia' harrastusvälineitä.

5. Esineelle on oltava paikka kotonani, se ei saa muuttaa varastoon automaattisesti tai jäädä pussiin eteisen lattialle.

6. Esinettä ei saa hankkia suuren harmistuksen tai väsymyksen vallassa, sillä ne laskevat arviointikykyä.

7. Esine ei saa olla mahdoton ottaen huomioon elämäntilanteeni, eli ei puutarharyhmille (ei ole puutarhaa) ja kiikkerille lasiesineille (on vilkkaita kissanpentuja ja myöhemmin lisää läskejä kissoja, jotka tunkevat ahtaisiin paikkoihin).

8. Esine ei saa olla alennusmyynnin heräteostos, sillä ne kaduttavat poikkeuksetta (Oletteko huomanneet, että nykyään on aina ale?).

9. Esinettä ei saa ostaa, jos ei ole ihan varma omistaako jo sellaisen, kuten vaikka nro 3 virkkuukoukku, sillä niitä minulla on todella paljon.

10. Esineitä ei osteta silloin, kun on taloudellisesti tiukkaa vaan raha sijoitetaan ruokaan tai jos ei omaan niin eläinten.

Cold, cold, cold winter blues

Tänään kuuntelussa: Tampa Red & Big Maceo Merriweather - Winter Time Blues

Joskus kymmenen vuotta sitten koin valokuvaamisen tärkeäksi osaksi identiteettiäni. Jossain vaiheessa jäin tekniikasta auttamatta jälkeen ja tietyllä tavalla itsepintaisesti halusin jäädä. Moni keikka ja hetki oli mennyt ohi, koska tiirailin tapahtumia objektiivin läpi. Muistoni rajoittuivat kuvausteknisiin pohdintoihin.

Jossain vaiheessa päätin, etten kuvaa lempiartistieni keikkoja vaan keskityn kuuntelemaan. Myöhemmin ajatus laajeni pidemmälle ja totuin siihen, että varmasti joku muu kuvaa. Lopulta kukaan ei muistanut kaivata kuviani, enkä minä muistanut kuvata. Jos muistin kuvata, en muistanut lähettää kuvia.

Kuvaamisesta tuli oma yksityinen iloni. Ihmiseksi, joka ei puhunut kuvaamisesta, vietin paljon aikaa kuvaamisen ja kuvien parissa. Kaikki muuttui, kun aloin pitämään kuvablogia. Tein blogia noudattaen omia sääntöjäni, joilla ei ollut tekemistä teknisen toteutuksen kanssa. Janosin kuvaamisen riemuani takaisin.

En tee tätä blogia vain jakaakseni ajatuksia kuvaamisesta vaan jakaakseni ihan vain ajatuksia.

Seuraavaksi teen tunnustuksen. En osaa kuvata luontoa. Se on liian orgaaninen järjestystä kaipaavalle objektiivilleni ja harvoin asettuu lopputulokseen luontevasti. Mallille voi sanoa, ole kuin en olisi täällä, mutta luonto ei kuuntele vaan tuijottaa minua takaisin ja kiusallaan ylinäyttelee.