Ode to fair hair

Miksi sitä sanotaan, kun pitää itseään erittäin syvällisenä ja ei-pinnallisena ihmisenä, mutta jos hiukset eivät ole hyvin voi vaikka Äiti Teresa ilmestyä lähikirkkoon tekemään ihmeitä, mutta ulos ei lähdetä, ei ainakaan ilman isoa hattua? Minäkin lukeudun niihin ihmisiin, jotka uskovat ulkonäön olevan vain pintaa, mutta auta armias, jos tukkani on jotenkin ruma!

Sanon suoraan äidillisesti höpö höpö teille kaikille, jotka vannotte, että hiukset ovat teille ihan sama ja annatte niiden olla päässänne juuri niin kuin ne kasvaa. Tekin pesette tukkanne shampoolla, kampaatte sitä, käytte kampaajalla saksimassa sen samaan malliin ja epäilemättä käytätte hattua, jos kampaaja ei tajua mikä juuri teidän sama malli on. Se, ettei hiusasiat kiinnosta on ihan samalla tavalla statement, jos tietää niistä kaiken.

Minun kiinnostukseni hiusmuotiin on aika pinnallista ja katselen hiuksia ajatellen lähinnä hieno, ruma, makee ja nohuhHUH. Tietysti suuri syy tähän on se, että minä rakastan kirkkaita hiusvärejä ja valtavirrassa on yleensä enemmän tai vähemmän muodissa ruskean eri sävyt. Ihailen kauniita luonnollisen värisiä hiuksia ja jos omani kasvaisi sävyssä kultarypsi tai rikasmahonki en varmasti jaksaisi värjätä tukkaani ollenkaan. Valitettavasti minun hiukseni ovat tumman harmaat luonnostaan, eivät edes suomalaisen maantienruskeat.

Vaikka otan hiukseni vakavasti, hiukseni eivät ole minulle vakava asia. Värjäsin hiukseni ensimmäisen kerran vuonna 1996 ja se oli menoa sen jälkeen. Aluksi kokeilin kaikki ruskean sävyt ja sitten siirryin mustaan. Siitä jatkoin jotakin reittiä punaiseen, vihreään, oranssiin, siniseen, turkoosiin, pinkkiin, keltaiseen, blondiin ja valkoiseen. On jo suorastaan vitsi, että minulla on joka kerta erilaiset hiukset, kun minut tapaa. Minulle hiukset ovat leikki ja ihan vaan ilon aihe.

Hiuksissa on se mukava puoli, että ne kasvavat aika nopeasti, kestävät paljon käsittelyä ja oikein kohdeltuina ovat kuin kruunu, jota voi kantaa ylpeydellä. Toki hiuksilla voi tehdä politiikkaa tai tuoda itsestään ilmi jotain erityisen tärkeää, mutta minulle ne ovat lähinnä 'ihan kiva lisä'. Joskus hiukseni viestivät, että olen aika kiltti tyyppi ja en ota hiusriskejä tai että todennäköisesti olen punkbändin basisti. On mielenkiintoista seurata kuinka tehokas viestintäkeino hiukset ovat. Itse, kun vaihdan tukanväriä melko helposti aika tavallisesta melko rajuun, saatan käytännössä huomata kuinka myyjät joko palvelevat minua kaupoissa hymysuin tai kyttäävät potentiaalisia myymälävarkaan sormiani. Kyllä tukanvärillä on väliä.

Oikeasti olisin halunnut kirjoittaa tänään uudesta hiusobsessiostani, mutta näyttää, että se jää toiseen kertaan. Kerrottakoon, että olen taas vaihtamassa väriä ja voisin kutsua tätä projektia massiiviseksi. Värikarttani tulee olemaan jotain My Little Ponyn ja karkkikaupan väliltä. Kun kasvan aikuiseksi voin tuhahdella hupsuille hiuksilleni, mutta nyt kun vielä elän jatkettua nuoruuttani, aion nauttia kaikista sateenkaaren väreistä. Mahdollisesti siirryn jatketusta nuoruudesta suoraan vanhuuteen, sillä vanhanahan saa tunnetusti olla hupsu ja vähän höppänä. Seinähulluuskin on sallittua.

About Stuff

Olen kävellyt ympäri asuntoa puhisten kiukkuisena, koska joka puolella on tavaraa, rojua ja sälää. Suurin osa näistä esineistä on minun hankkimiani itselleni. Kaikkien hankintaa olen harkinnut kaupoissa, kirppotoreilla ja turuilla otsa vakavasti rypyssä. Käyn sisäisen dialogin:

"Tarvitsenko tätä? En. Haluanko tämän? Kyllä. Haluanko sitä niin paljon, että olen valmis maksamaan siitä tämän summan? Ehkä. Onko epäröinti merkki siitä, etten halua sitä tarpeeksi? Kyllä. Haluanko sitä nyt tarpeeksi? Kyllä. Ostanko sen? Kyllä."

Näiden vakavien sisäisten pohdintojen tuloksena kotini pursuaa tavaraa, joista osa on ja osa ei todellakaan ole käytännöllisiä sekä lisäksi osaa ei voi käyttää mihinkään. Kun kädet täristen käyn tilpehöörilaatikkoa läpi tarkoituksenani heittää osa, mieluiten suurin osa, roskiin, en voi olla pohtimatta suhdettani esineisiin.

Siinä missä joku kerää kaikki markkinoilla liikkuvat Harry Potter tuotteet tai lentää toiselle puolelle maapalloa nähdäkseen lempibändinsä keikan, minä kerään tavaraa. Jos kiinnostun yhdestä sarjakuvasta, on minun saatava kaikki saman sarjan sarjakuvat. Jos alan harrastamaan jotain, sanotaan nyt vaikka käsitöitä, on minun heti kerättävä kaikki koukut, puikot ja mittava lankavarasto. Lopputuloksena on suuria määriä tavaraa, jotka hankin vilpittömin aikein käyttää niitä johonkin. Ajattelen, että tämä (70-luvun punottu tarjotin, kolhiintunut peltipurkki, rähjäinen ikivanha pannumyssy, retro vaaka, reikäinen, mutta sievä pussukka... you name it) esine on suurin aarteeni, tulen ihailemaan sitä vuosikausia henkäillen pää kallellaan, se osoittautuu mittavan arvokkaaksi ja kaikki ovat vielä kateellisia siitä.

Tietynlaista keräämisen huumaa voi jatkaa aika pitkään. Rojun hankkimisesta ja omistamisesta tulee osa identiteettiä. Olen joskus kuvaillut itseäni keräilijäluonteeksi. Se ehkä alkoi viattomasti postimerkeistä ja kiiltokuvista lapsena, mutta on muodostunut tilaa vieväksi ongelmaksi. Kaikkea kiinnostuksen kohteitani on määrittänyt halu omistaa se. Totuus on, että aina jollakulla toisella on makeampi astiasto tai hienompi kamera. En sinänsä kuvittele, että hienojen esineiden omistaminen tekisi minusta hienompaa, mutta kateus on alkukantainen tunne ja voimakas motiivi. Olen kuitenkin tullut siihen lopputulokseen, että ihailu ja kateus ovat voimakkaampia ja mehukkaampia tunteita kuin omistamisen riemu tai toisten kateuden katsominen.

Olen pohtinut miksi omistaminen on minulle niin tärkeää ja luopuminen niin vaikeaa. Yksi syy löytyy lapsuudesta. Vaikka 90-luvun alun lama ei koskettanut perhettäni rajusti, vanhempani eivät joutuneet työttömiksi tai eronneet, huomasi sen silti kaikessa. Nykylasten on vaikea kuvitella, että kun vanhin veljeni kasvoi ulos vaatteistaan tai polkupyörästään sen peri seuraava veljeni ja niin edelleen. Minäkin olen laskenut pulkkaa veljeni vanhassa toppapuvussa ja ensimmäinen cd-soittimeni oli veljeltä peritty. Muistan, että kerman tai lohen syönti oli luksusta, ei arkea. Perheeni oli onnekkaampi kuin monen muun, elimmehämme palatsissa, mitä nykyään kutsutaan ahtaaksi rintamamiestaloksi. Ajat ovat muuttuneet parissa kymmenessä vuodessa rajusti, kuten myös varakkuutemme ja kulutustottumuksemme. Koen, että sisälläni asuu yhä se lama-ajan lapsi, joka vaali aarteitaan ja oli suunnattoman kateellinen niille kavereille, joilla oli enemmän kaikkea.

En kuitenkaan pysty elämään kyseenalaistamatta vanhoja ajatusmallejani ja haastamatta itseäni perustelemaan elämänvalintojani. Mitä jos koko omaisuuteni tuhoutuisi? Mitä jos voittaisin lotossa ja voisin ostaa mitä tahansa? Mitä jos en ostaisikaan jotain mitä olen himoinnut? Mitä sitten? Totuus on, etten ole juuri jäänyt kaipaamaan menetettyä esinettä tai vaatetta. Toinen totuus on, ettei ihaninkaan esine kykene pitämään minua onnellisena kovin pitkään. Kolmas totuus on, että liika tavara ahdistaa. Olen repinut vaatekaapin sisältöä nurin vaikka kuinka monena aamuna ja kiljunut itseni kokoisen vaatevuoren vieressä, etten löydä mitään päälle pantavaa. Lopulta tajusin, ettei kyse ole siitä, että minun pitäisi hankkia lisää sopivia vaatteita vaan minun pitäisi karsia niitä, jotta löytäisin ne sopivat vaatteet helpommin. En kyennyt tehtävään yksin vaan hain henkistä tukea parhaalta ystävältäni, joka toimi raadollisena tuomarina rytkyilleni. Kadotukseen joutuivat teiniajan aarteeni ja reikäiset, mutta rakkaat kauhtanat. Totesin itsekin, että käytän vaatteet aivan puhki ennen kuin, jos silloinkaan, luovun niistä. Keltaiseen laatikkoon upposi viisi säkkiä vaatteita ja roskikseen kolme.

Miltä minusta nyt tuntuu, kun vaatteet, joita vaalin kymmeniä vuosia ovat poissa elämästäni? Jos totta puhutaan, niin ei paljon miltään. Saatan hetkittäin tuntea kauhua, "!sekin paita meni!", mutta pian järkeni tyynnyttelee, että näytin siinä todella siis todella läskiltä ja se oli tosi ysäri, huonolla tavalla. Kokemus oli myös voimauttava: jos pystyn luopumaan siitä takista (se villakangastakki, jossa oli niittejä ja 'Nimeni on Dingo' hihamerkki) pystyn ihan mihin vaan. Ehkä kaaos ja keskeneräisyys eivät ole merkki epäonnistumisesta vaan haasteita, jotka pystyn päihittämään.

Lopuksi on todettava, että keräily on kyllä kivaa, mutta sen ei kuuluisi turhauttaa ja ahdistaa vaan tuoda lisäarvoa elämään. En ole päättänyt lopettaa keräilyä, hah, se olisi kuin terrieri, joka lupaisi olla ikinä enää kerjäämättä ruokaa tai kissa, joka vannoo, ettei teroita kynsiään sohvaan. Olen kuitenkin päättänyt ottaa uuden lähtökohdan keräilyyn. Teen listan, koska listat ovat turvallisia, tiiviitä, ytimekkäitä ja ne eivät vie yhtään kaappitilaa.

1. Esineen täytyy tuoda lisäarvoa jo olemassa olevaan kokoelmaan, ei velvoittaa useiden muiden esineiden hankintaa.

2. Esineen on oltava ehjä, jos se ei rikkinäisenä ole jo jotain vaan vaatii ompelua/liimausta/tuunausta.

3. Esineen on oltava kaunis, jos sen käytännöllisyys ei päihitä sen rumuutta.

4. Esineen on oltava sopiva siihen käyttötarkoitukseen, mihin olen ajatellut sitä käyttää, eli ei 'sitkunmälaihun' vaatteita tai 'potentiaalisia' harrastusvälineitä.

5. Esineelle on oltava paikka kotonani, se ei saa muuttaa varastoon automaattisesti tai jäädä pussiin eteisen lattialle.

6. Esinettä ei saa hankkia suuren harmistuksen tai väsymyksen vallassa, sillä ne laskevat arviointikykyä.

7. Esine ei saa olla mahdoton ottaen huomioon elämäntilanteeni, eli ei puutarharyhmille (ei ole puutarhaa) ja kiikkerille lasiesineille (on vilkkaita kissanpentuja ja myöhemmin lisää läskejä kissoja, jotka tunkevat ahtaisiin paikkoihin).

8. Esine ei saa olla alennusmyynnin heräteostos, sillä ne kaduttavat poikkeuksetta (Oletteko huomanneet, että nykyään on aina ale?).

9. Esinettä ei saa ostaa, jos ei ole ihan varma omistaako jo sellaisen, kuten vaikka nro 3 virkkuukoukku, sillä niitä minulla on todella paljon.

10. Esineitä ei osteta silloin, kun on taloudellisesti tiukkaa vaan raha sijoitetaan ruokaan tai jos ei omaan niin eläinten.

Cold, cold, cold winter blues

Tänään kuuntelussa: Tampa Red & Big Maceo Merriweather - Winter Time Blues

Joskus kymmenen vuotta sitten koin valokuvaamisen tärkeäksi osaksi identiteettiäni. Jossain vaiheessa jäin tekniikasta auttamatta jälkeen ja tietyllä tavalla itsepintaisesti halusin jäädä. Moni keikka ja hetki oli mennyt ohi, koska tiirailin tapahtumia objektiivin läpi. Muistoni rajoittuivat kuvausteknisiin pohdintoihin.

Jossain vaiheessa päätin, etten kuvaa lempiartistieni keikkoja vaan keskityn kuuntelemaan. Myöhemmin ajatus laajeni pidemmälle ja totuin siihen, että varmasti joku muu kuvaa. Lopulta kukaan ei muistanut kaivata kuviani, enkä minä muistanut kuvata. Jos muistin kuvata, en muistanut lähettää kuvia.

Kuvaamisesta tuli oma yksityinen iloni. Ihmiseksi, joka ei puhunut kuvaamisesta, vietin paljon aikaa kuvaamisen ja kuvien parissa. Kaikki muuttui, kun aloin pitämään kuvablogia. Tein blogia noudattaen omia sääntöjäni, joilla ei ollut tekemistä teknisen toteutuksen kanssa. Janosin kuvaamisen riemuani takaisin.

En tee tätä blogia vain jakaakseni ajatuksia kuvaamisesta vaan jakaakseni ihan vain ajatuksia.

Seuraavaksi teen tunnustuksen. En osaa kuvata luontoa. Se on liian orgaaninen järjestystä kaipaavalle objektiivilleni ja harvoin asettuu lopputulokseen luontevasti. Mallille voi sanoa, ole kuin en olisi täällä, mutta luonto ei kuuntele vaan tuijottaa minua takaisin ja kiusallaan ylinäyttelee.