Majassa nukkuminen oli mielenkiintoista, sillä nukkuessani pienet valosarjat päällä, en pystynyt päättelemään mikä vuorokauden aika oli. Öisin heräsin hiljaiseen ajattomaan tilaan kääntääkseni kylkeä, silittääkseni kissaa ja kääriytyäkseni tiukemmin peiton sisälle. Viimeisenä majassa nukutun yön jälkeisenä aamuna raotin pitsiverhoa ja näin kuinka valo, kylmä aamun valo, siivilöityi toiselta puolelta huonetta lankkulattialle. Seurasin valoa katseellani ikkunaan ja sälekaihtimiin. Sälekaihtimien raoista näin jotain valkoista. Voiko se olla? Nousen ylös ja menen ikkunan luokse varmistuakseni, ettei siellä sada räntää tai kaatamalla vettä. Edellisenä päivänä oli ollut kaunis ilma. Vuoden aikaa hallinnut pimeys ja sade olivat poissa. Aurinko paistoi ja ilmassa haisi pikkupakkanen. Se siis enteili ensilunta. Menin kaivamaan esiin ruskeat talvikengät, paksummat kissakuvioiset säärystimet, keltaisen villakangastakin ja lämpöisen isolla tupsulla varustetun pipon.
Pakkanen aukaisi ylähuuleni, mutta ajatuksiani se kirkastaa etenevässä määrin. Koko kuluneen syksyn tiedonjanoni on ollut valtava. Haluni luoda ei ole vain arka toive vaan jotain, mitä säkenöi sormieni päistä ympärilleni. En ehkä varsinaisesti 'luo' sen enempää kuin aiemminkaan, mutta se ei tunnu innostumisen, vimmaisen tekemisen, pettymyksen ja lopettamisen kaaoottiselta sykliltä, mikä on leimannut tekemistäni lähes aina. Teen nyt asioita, joita tein myös vuosi sitten ja se on osoitus jatkuvuudesta, kyvystä suunnitelmallisuuteen. Olen ehkä oppinut jotain pitkäjänteisyydestä. Tiedon omaksuminen ja asiayhteyksien löytäminen on inspiroivaa, itseään pyörittävä oravanpyörä. En halua olla jyrkkä uuden tiedon edessä vaan avoin ja vilpitön. Mitään muuta en halua kuin ajatella, tietää, tutkia ja kokeilla. Erehtymisen riski sallittu, uusi yritys vapaalipulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti