Fun House

Luen sarjakuvia kuin iltapäivälehtiä, ahmimalla albumi kerrallaan siltä istumalta. Oma kokoelmani ei ole laaja, enkä ole tarkoituksella käyttänyt rahaa sarjakuviin. Lähikirjastossani on melko laaja valikoima, josta lainaan melko ennakkoluulottomasti kilokaupalla albumeja. Jos satun olemaan kotikonnuillani, voisin istua viikkokausia lukien sarjakuvia, sillä vanhempani ovat intohimoisia keräilijöitä hyvällä maulla varustettuna. Ehkä sarjakuva on kaikista painotuotteista puhuttelevin. En vähättele kirjoja, mutta kokonaisesteettisenä kokemuksena sarjakuva tyydyttää visuaalisen himoni. Parhaimmillaan hyvä kerronta yhdistettynä taidokkaaseen piirrosjälkeen saa minut hihkumaan innosta kuin kakara vesipuistossa.

Kun tulee ikää, kaikelle tapahtuu vääjäämätön inflaatio. Kun olin teini, rakastin David Eddingsin saagoja. Nykyään en pysty lukemaan niitä, saati tavoittamaan sitä tajunnan räjäyttävää kokemusta fantasiamaailmoista. Kokemuksen tuntu on yhä jäljellä, mutta lukemalla Eddingsiä en pysty sitä tavoittamaan. Ehkä sarjakuvien puolelta ilmeisimmän nykypettymyksen aiheuttaa Aku Ankat. Eivätkä ne Matt Groeningin Helvetistä-sarjakuvatkaan niin hyviä olleet. Aluksi olin liian nuori ymmärtääkseni niitä. Sitten minusta tuli liian vanha ja tajusin, etteivät ne nyt niin hauskoja ole. Naisen kanssa -sarjakuva-albumeja en ole vielä tohtinut avata ja ottaa selvää niiden huumorin kestävyydestä oman henkilökohtaisen huumoriaikasuhteen kanssa.

Välillä on pitkiä aikoja, jolloin en lue sarjakuvia, koska nyrpeästi totean, etten löydä mitään hyvää. Kyse ei ole tietysti siitä, etteikö hyviä olisi. Siellä ne odottavat vain löytymistä kirjaston laareissa tai vanhempieni seinän kokoisissa hyllyissä. Joskus hyvään törmää ruokakaupan lehtihyllyllä, kuten S-kaupoissa levityksessä ollut Hayao Miyazakin Tuulen Laakson Nausicaä, 7 osaa mielettömän upeaa piirrosjälkeä yhdistettynä uskomattoman mielikuvituksekkaaseen maailmaan yhdistettynä nerokkaaseen huumorilla ja yllättävillä juonenkäänteillä höystettyyn tarinaan. Parhaimmat sarjakuvat kestävät aikaa ja osaavat olla varttuneesta iästään huolimatta ajankohtaisia, kuten Tove Janssonin Muumit. Ehkä suurin lellikkini lapsuudestani tähän päivään on Frank Millerin Sin City, vaikka ihastelen Millerin kädenjälkeä ihan missä yhteydessä siihen törmäänkin.

Voisi kai sanoa, että pitkästä aikaa sarjakuva onnistui säväyttämään kunnolla. En aio kertoa Alison Bechdelin Hautuukodin (alkuperäiseltä nimeltä Fun House, typerä suomennos siis) juonta, koska näemmä en ole ainut, joka on hoksannut, että sarjakuva on hyvä. Mikä minua albumissa viehättää? Se, että se on omaelämäkerrallinen ja se paistaa siitä. Se, että piirtämiseen on panostettu ja piirrostyyliä on avainkohdissa muutettu siten, että huomaa niiden taustalla olevan oikeita valokuvia. Se, ettei sitä ole väritetty väreillä vaan mustan lisäksi on käytetty sinertävää harmaata. Se, ettei juoni ole suoraviivainen vaan siinä on paljon toisintoja menneisyydestä, ehkä eri näkökulmalla tai antaen lukijalle lisävihjeitä, jotta uuden tiedon valossa ruutu saa uusia syvempiä merkityksiä. Se, että siinä on paljon viittauksia kirjallisuuteen, eikä vain viitteitä vaan kirjallisuus on oleellinen osa juonen kehittymistä ja lomittumista. Se, että tarina sijoittuu minulle tuntemattomaan maailmaan ajallisesti ja sijainnillisesti, mutta silti yksityiskohtaisen kuvauksen perusteella pystyn tavoittamaan ja samaistumaan. Varsinaisesti gay-sarjakuva ei ole minun lempi genreni, mutta tarina on niin mukaansa tempaava ja hyvin rakennettu, ettei takakannessa luvattu lesbon kasvutarina tunnukaan enää albumin ilmeiseltä motiivilta lukemisen jälkeen. Tämä ehdottomasti kannustaa minua tutustumaan Bechdelin muuhun tuotantoon, vaikka sieltä löytyy niinkin laadukkaan niminen sarjakuva kuin Lepakkoelämää, minkä olen tähän asti sivuuttanut tylysti kirjastossa.