Pakotan itseni kirjoittamaan tänne. On aloitettava jostain. Mentävä alkuun aloittamaan uudestaan, vaikka todellisuudessa olisi jo matkalla.
Oli aika, jolloin kadotin kaiken merkityksen. Menetin näkökykyni. Ikkunattomassa huoneessa vajosin ensin kumaraan ja lopulta lattialle kasvot vasten seinää. Mielikuva on lohduton ja niin olin minäkin.
Kaikista epätoivoisimmat ovat mykkiä siinä määrin, ettei heillä ole enää kasvoja, jotka katsoisivat peilistä takaisin.
Minä uneksin. Minä kirjoitan. Vaikka kaikki on kuraisen harmaata, paratiisin villit ja värikkäät linnut juoksevat silmäluomieni sisäpuolella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti