You are pretty, would you be my friend?

Kuvan henkilö liittyy ystävyyteen.

Ystävyydestä kirjoittaminen on minulle aika vaikeaa. Koen, että suututan jonkun jotenkin perustavalla tavalla, jos sanon jotain epämukavaa. Nuorempana usea ystävä kertoi joskus loukkaantuneensa sanoistani vuosiksi, muttei koskaan pystynyt kertomaan minulle, mitä loukkaavaa sanoin. Loukkaantumisesta kerrottiin vasta sitten, kun se ei enää tuntunut miltään ja minulle oltiin annettu anteeksi. Olen suora, usein vähän pahanilkinen, mutta aina hyväntahtoinen. Nämä menneet syytökset ovat jättäneet vahvan muistijäljen ja olen aika herkkänahkainen saamani palautteen suhteen.

Kai aloin jossain määrin pelkäämään loukkaavani ihmisiä ja pyrin sen mukaan olemaan mahdollisimman miellyttävä ja näin ollen neutraali. Onhan se mukavaa olla pidetty, mutta lopulta ei voi oikein olla mitään mieltä mistään, koska aina joku loukkaantuu. Kritiikin pelko on lamaannuttavaa ja kohta huomaa, ettei halua olla kenenkään kanssa tekemisissä, haluaa olla itseriittoinen ja itsenäinen erakko.

Ihan oma lukunsa on negatiivisten tunteiden ilmaiseminen ihmisille. Jos niitä ei jaa asianomaisen ihmisen kanssa, seuraa lopulta paskan puhumisen kierre. Rehellisesti sanottuna kaikki valehtelu ja kieroilu kalvaa minua. Olen valehdellut lapsena niin paljon, etten enää muistanut, mitä valehtelin ja lopulta koin vahvan herätyksen totuuden puolesta: en halunnut enää koskaan valehdella.

Kuitenkin, kun en pystynyt ilmaisemaan ikäviä ajatuksiani ne paisuivat paisumistaan. Lopulta räjähdin ja siivosin koko ihmisen elämästäni. Millaiset asiat jäivät kalvamaan minua? Jatkuva kritisoiminen ja käytökseni analysoiminen. En ole koskaan käsittänyt mitä kukaan saa siitä, että osoittelee toistuvasti puutteitani ihmisenä ja ystävänä. Joillekin se on rehellisyyttä, mutta minulle se on ylemmyyden osoittamista ja silkkaa paskamaisuutta. Jotenkin jotkut olettavat, että kestän palautteen mukisematta, koska oikeassahan he ovat. He sekoittavat suoruuteni välinpitämättömyyteen. En ehkä kellu niin vahvasti omassa täydellisyydessäni kuin luulisi.

Väittäisin olevani tässä suhteessa hyvinkin herkkänahkainen. Arvostan ystäviäni hyvin korkealle ja heidän mielipiteillään on aika suuri valta, vaikkeivat he sitä aina käsitäkään. Olen vaihtanut asuinkaupunkiani ystävän vuoksi. Olen pistänyt ihmiseen välit poikki, koska minua on kannustettu siihen. Kun ystävä on minulle vihainen, olen ihan rikki. Yhdenkään miehen perään en ole itkenyt niin paljon kuin ystävieni vuoksi.

On toki olemassa rakentavaa ja oivallukseen johtavaa kritiikkiä, mutta jos en ole valmis ottamaan vastaan saattaa seuraukset olla kauaskantoiset. Yksi ikävä piirteeni on se, etten unohda. Kun luottamukseni on kerran menettänyt, se on vaikea saada takaisin. Se pitää ansaita.

Facebookkavereita voi deletoida, mutta ystäviä, sellaisena kuin he ovat sydämeeni piirtyneet, ei voi. Olen oppinut, etten voi päättää kenestä välitän. Vaikka joissain ystävissäni on paskamaisia piirteitä, välitän heistä suunnattomasti ja haluan pitää heidät elämässäni. Olen kokeillut ystävyyden deletoimista, mutta ei se vaan toimi niin. Vedämme toisiamme puoleen kuin magneetit. Ehkä nuorempana uuden kaveripiirin sai viereiseltä leikkikentältä, mutta enää en pysty kohtelemaan ihmisiä niin. Enkä haluakaan elämääni kertakäyttöihmisiä tai helppoja ratkaisuja. Tarvittaessa olen valmis taistelemaan ystävyyden puolesta ja nöyrtymään.

Tästä aihepiiristä riittäisi tarinaa vaikka kuinka paljon, mutta ehkä tämä riittää tällä erää. Tämäkin on ollut vaikeaa, mutta koen kirjoittamisen välttämättömäksi.