Häpeäkseni täytyy myöntää, etten ole juurikaan kuunnellut 13th Floor Elevatorsia, Austinissa Teksasissa vuonna 1965 perustettua psykedeelisen rockin pioneeria. Sen sijaan yhtyeen solisti Roky Erickson on sitäkin tutumpi ja herran levyt pyörivät säännöllisin väliajoin lautasellani. Roky on niittänyt enemmän kultti- kuin maailmanmainetta ja on surullisen kuuluisa esimerkki siitä kuinka psykedeelisillä huumeilla voi saada päänsä sekaisin muutamaksi vuosikymmeneksi. Aikoinaan Rokyn soolotuotantoa ei oikein ymmärretty. Sanoituksissa vilisi vampyyrit ja saatanat, eikä Rokyn sekoilu lehdistön edessä oikein auttanut asiaa. Kuitenkin musiikillisesti Roky on melko tyylipuhdasta rockia, jopa ihan kunnon rock'n'rollrallin saattaa tavata, kuten Don't shake me Lucifer.
Fanien onneksi Rokyn veli sai Rokyn huoltajuuden vuonna 2001, jonka jälkeen alkoi kuntoutuminen ja lopulta vuonna 2005 lavalle paluu. Vuonna 2007 Roky saapui Suomeen keikalle Ruisrockiin. Pakkohan sinne oli päästävä. Olihan se mahtavaa. Vaikka vanhat biisit tuntui vähän pökkelöiltä, se oli sivuseikka, sillä ilmassa oli taikaa ja uskolliset onnesta soikeat fanit vain riemuitsivat siitä, että eletään aikaa, jolloin voidaan vielä nähdä legendoja ja pioneereja lavalla. Roky palasi samaisen vuoden joulukuussa Tavastialle ja sinnekin oli siis mentävä. Soundit oli vähän niin ja näin enkä oikein tavoittanut samaa tunnelmaa kuin edellisellä kerralla. Ruisrockin keikassa oli ollut se aspekti, että kaikki ajatteli sen olevan todennäköisesti ainut kerta nähdä Roky keikalla Suomessa. Väärässä oltiin kaikki ja olo oli kuin comebackin comebackin jälkeen, vähän huijattu. Tavastialla Roky näyttäytyi enemmän sinä miehenä, joka hän on tänä päivänä. Rahastuksen karvas maku suussa ajattelin, että sentään olin paikalla tukemassa konkurssissa olevaa artistia.
Minun ja Rokyn tarinalla ei ole suinkaan surullista loppua vaan vuonna 2010 Roky julkaisi uuden soolon 14 vuoteen. Vähän jännitti kuunnella, mutta aivan suotta, levy oli loistava. True Love Cast Out All Evil - albumi ei ratsasta kulttimaineella vaan palaa Rokyn juurille Little Richardiin ja Bob Dylaniin synkällä autenttisella bluessoundilla. Tätä Rokya olisin valmis menemään kuuntelemaan uudestaan. Jälleen kerran tuli todistettua, että uudistuminen ei ole huono asia ja monesti se on aivan välttämätöntä. Nyt kuunnellessani uutta ja vanhaa Rokya, en voi kuin ihastella musiikista kuuluvaa neroutta. On mahtavaa, että Roky ei hautautunut yhdeksi Rock Ensyklopedian tekstiviestin mittaiseksi kappaleeksi historiaan vaan on saanut vuosikymmeniä myöhemmin sen arvostuksen, mikä hänelle kuuluu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti