Liian myöhään nautittu kahvi koitui yöunieni turmioksi ja inspiraation lähteeksi. Kuten ohessä näkyy, kuvasin kissoja. Varsinkin Bella - tiesin sen kauniiksi, kun näin siitä ensimmäisen suttuisen kännykkäkameralla otetun kuvan - on fotogeeninen ja ihastuttava kuvattava. Siinä missä Pikkusisko on rasittavan seurallinen ja mustavalkoisen värinsä vuoksi mahdoton kameralle, Bambi on sydämeni valittu ja arkuutensa vuoksi ujo kuvattava, on Bella käsissäni muovailuvahaa, joka merkityksessä. Sen lisäksi, että Bella odottaa ihmeellisissä poseerausasennoissa kärsivällisenä, se myös on uskomattoman kaunis eläin. Objektiivini löytää sen harmaasta pilkullisen viirullisesta turkista uskomattoman kauniita sävyjä. Kissan suoraan tuijottava katse on kohtalokas, eteerinen ja pureutuu katsojan takaraivoon. Sen katse hallitsee.
Kaikki kameran takana objektiivin rajauksen sisään järjestystä luoneet tietävät, että eläinten ja pienten lasten kuvaaminen on erittäin vaikeaa. Parasta olisi, jos omistaisi studion, missä eläimet saisivat viettää pitkiä aikoja, jotta kuvauksen hetkellä pylvään nokassa poseeraaminen täyslatingillinen valotehoa porottamassa olisi hyvä idea eikä tuomittu epäonnistumaan. Tämä nyt on utopiaa, kuten se, että intoutuisin koskaan hankkimaan laitteita egoni jatkoksi. Vaikka kyllä paremmat vehkeet houkuttaa. Kun kuvia on tihrustellut eri formaateissa tarpeeksi kauan, silmä harjaantuu ja näkee pikseleissä tai rastereissa asioita, joita peruslikinäköinen lomakuvaaja ei näe. Valotehoa ja tarkkuutta, niistä minä unelmoin. Vaikka kuvien jälkikäsittely saa lopputuloksesta 'ihan kivan', se saa saman pettymyksen aikaiseksi kuin samat sanat rakastajasi suusta, kun esittelet uutta maailman kauneinta mekkoasi. Eihän se riitä alkuunkaan, ei.
Elämä on priorisointia ja kompromisseja. Vai oliko se vain aikuisuus,
lapsuuteen ja vanhuuteen en osaa noita sanoja liittää. Olen aina
ajatellut, että visio ennen tekniikkaa, mutta mitä jos visio ei onnistu
ilman tekniikkaa? Se on kuin sinfoniaorkesterin johtaminen peruskoulun
musiikkitunnit tutkintona. Jotain vain on osattava, joitain apuvälineitä
pitää olla käsillä, jotta saavutetaan tietty lopputulos. Toimin oman
aikani teknisten saavutusten ja taloudellisen viitekehykseni sanelemana.
Toistaiseksi erikoistuminen vaatii oravannahkoja enemmän kuin olen
valmis vyötäni kiristämään. Kun oikein ajattelen asiaa, se on haave,
ihan oikea unelma. Kai pointtini on, että into kuvata kärsii, kun on
vain yksi 'ihan kiva' kamera ja siihen yksi 'ihan kiva' objektiivi.
Joskus se innostaa mielikuvituksikkaisiin ratkaisuihin, kuten alla
olevaan kuvaan. Pystytkö kuvittelemaan minut osoittamassa pöytävalolla
naamaani ja pinnistämässä kameraa toisessa kädessä mahdollisimman kauas,
jotta kasvoni mahtuisivat kuvaan? Tämäkin yksi uneton yö ja yksinäinen
salainen riemun hetki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti